Saanko esitellä, the Judd family

Pääsin lopulta tapaamaan isäntäperhettäni. En asu heidän luonaan, mutta he ovat tarjoutuneet vapaaehtoisiksi esittelemään vaihto-opiskelijoille amerikkalaista elämänmenoa. Eilen he kutsuivat minut luokseen illalliselle. Casey Judd, Bobbi Judd-Wedl ja lapset Caleigh sekä Aidan asuvat täkäläisittäin keskikokoisessa omakotitalossa hieman Whitewaterin ulkopuolella. Juddit ovat ystävällistä väkeä ja tuntuivat olevan vilpittömän kiinnostuneita kuulemaan Suomesta ja kertomaan Yhdysvalloista. He olivat aivan erityisesti pyytäneet saada tänä vuonna riesoikseen Skandinaviasta kotoisin olevan vaihdokin, mutta tuntui heille fennoskandinaavikin kelpaavan.

Tytär Caleigh, 12; Aidan, 6; nelivuotias Annie-koira; Bobbi-äiti ja taustalla perheen isä, Casey.

The roof, the roof, the roof is on fire

Amerikassa osataan tehdä monia asioita hyvin, etenkin kylmän sodan jäljiltä erilaiset hätäjärjestelmät tuntuvat olevan täkäläisillä hyvin hallinnassa. Siinä missä Suomessa versoo vähän joka nurkalla ilmatiiviitä, panssariovellisia ja painelukollisia väestönsuojia, on täällä tornadosuojia. Jälkimmäiset tosin ovat yleensä vain suurin kyltein osoitettuja alueita rakennusten sisäosissa tai kellareissa, jonne särkyvien ikkunoiden sirpaleet eivät yllä.

Suomessakin totuttuun tapaan yliopistojen käytävät ovat väärällään jauhesammuttimia, palohälyttimiä ja sprinklereitä. Kansallisena erikoisuutena kaikenlaiset EA-tarvikkeet loistavat poissaolollaan, sen sijaan hieman joka nurkassa nököttää automaattidefibrillaattoreita. Ilmeisesti sydänpysähdysten uskotaan olevan nirhamia todennäköisempi riski amerikkalaisopiskelijalle.

Myös asuntolat on varustettu samaan tyyliin, minkä takia olenkin tyytyväinen että toin oman EA-laukkuni Suomesta. Huoneista löytyy yleisen hälytinjärjestelmän kaiutin sekä erillinen palovaroitin (suomalaisillekin tuttua KIDDE-laatua). Katossa napottaa myös kaksi sprinkleriä.

Pääsin kokemaan järjestelmän toimivuuden viime yönä n. 00.30 kun hälytinjärjestelmä alkoi ujeltaa ja konemainen nauhoite kuulutti "Tämä on palohälytys, poistukaa rakennuksesta!". Kömmähtelin ylös, kiskoin hieman vaatetta päälleni, nappasin huoneeni avaimen sekä puhelimeni ja marssin käytävään. Muun ihmiskarjan kanssa lompostelimme alas paloportaita, ennen kuin jonon hänniltä levisi tieto, ettei kyseessä ollut harjoitus. Tämä sai amerikkalaisiinkin vauhtia ja romistelimme kiireen vilkkaa itsemme pohjakerrokseen ja ulos.

Alakerrassa ja ulkona odottivat RA:t eli Resident Assistantit, eräänlaiset luotto-opiskelijat, jotka paimensivat meidät kauemmas rakennuksesta. Aikansa pihalla paleltuaan suurin osa opiskelijoista, minä mukaanluettuna, pakkautui läheisen ruokalarakennuksen alakertaan, jossa eräänlainen yöruokala ja pikkukauppa olivat vielä auki. Huhumyllytyksestä sain selvää sen verran, että toinen ja kolmas kerros olivat olleet täynnä savua, mutta palohälytystä ei oltu annettu naapurirakennukseen, joka on pohjakerroksestaan yhteydessä palavaan asuntolaan. Kyse ei siis ollut erityisen vakavasta palosta.

Itse asiassa palo oli sen verran mitätön, ettei paikalle saatu edes palokuntaa; vain kampuspoliisi kävi tarkistamassa tilanteen. Kun lopulta pääsimme valumaan takaisin kohti asuntolaa, kuulin etteivät palohälytykset ole edes erityisen harvinaisia - tällaista kuulemma sattuu tämän tästä! Jos tulen ja sähkölaitteiden käsittely on näissä kantimissa, on hyvä että sentään amerikkalaiset hätäjärjestelmät pelaavat.

Kuuleeko Suomi, täällä Whitewater

Yhdysvallat on ihmeitä täynnä, eikä vähiten viestintäyhteyksien puolesta. Yliopiston asuntolahuoneissa on sentään ilmainen, kohtuullisen nopea netti. Rajoituksiakin sentään on - 500Mt:n liikennerajoitus vuorokautta kohti ja 1Gt:n katto kolmelle vuorokaudelle. Lisäksi rangaistus ylityksestä on jopa viikon nettisaarto! Vertailun vuoksi Jyväskylässä, Kortepohjan ylioppilaskylässä 24 tunnin liikennerajoitus on 3Gt. Ylityksestäkään ei seuraa sen kummempaa kuin yhteyden rajoittuminen muutamaan kilotavuun sekunnissa siksi aikaa, että vuorokausi taas vierähtää.

Eurooppalaisesta standardista poiketen asuntoloiden internet-yhteyspistokkeet on sijoitettu jokseenkin mielettömään paikkaan - katonrajaan lähelle ovea, saranapuolelle.

Toinen omituinen piirre yhdysvaltalaisessa yhteydenpidossa liittyy matkapuhelimiin. Täällä ei nimittäin juurikaan tunneta puhelimista erillisiä liittymiä, mikä taas Suomessa on nykyäänkin vallitseva trendi. Jonkinlaisena hassuna peilikuvana käytännössä kaikki puhelimet (ja liittymät) ovat ns. "kytkypuhelimia". Ostat puhelimen, saat liittymän. Tämä pitää kaiken lisäksi paikkansa myös prepaid-liittymiin!

Jos siis tahtoo soitella Yhdysvalloissa, saa varautua myös vaihtamaan puhelintaan. Onneksi halvimmat prepaid-puhelimet maksavat täällä vain viitisentoista dollaria. Laitteen hinnan jälkeen kassalla voi myös maksaa haluamansa dollarisumman puheajasta. 65 dollarilla saa siis ikioman puhelimenrähjän ja 50 dollarilla puheaikaa.

Kuvan viidentoista dollarin hintainen Samsung on toden totta hintansa väärti, eikä penninkään enempää. Laite on kevyt, vetkuva ja muovisen lelumainen. Näyttö on pieni ja tuhruinen sekä äänenlaatu usein käsittämättömän suttuinen.

Joitain harvinaisia, pelkkiä liittymiäkin myyviä putiikkeja on, mutta kyseessä ovat silloin lähinnä kuriositeetinomaiset harvinaisuudet. Lisäksi valtaosa näistäkin "irtoliittymistä" vaatii laskutussopimuksen, jonka taas pystyy saamaan vain kahdella tapaa: hankkimalla amerikkalaisen sosiaaliturvatunnuksen tai maksamalla puhelinyhtiölle parinsadan dollarin vakausmaksun.

Amerikkalainen talvi

Whitewater, siinä missä Wisconsin ylipäätäänkin, sijaitsee Yhdysvaltojen pohjoisosassa. Vaikka karkeasti leveyspiirejä seuraten alue sijoittuukin yhtä etelään kuin vaikkapa Ranska, on muista ilmastoon vaikuttavista seikoista johtuen täälläkin selvästi neljä erillistä vuodenaikaa. Niistä tällä hetkelle vallitseva on tietenkin talvi.

Talvi tulee kuulemani mukaan Whitewateriin siinä missä Suomeenkin. On lunta ja pakkasia, ei ehkä siinä määrin missä Suomessa pahimmillaan (tai parhaimmillaan), mutta kuitenkin. Vaikka paikalliset ovatkin saaneet totutella ilmastoon jo 1800-luvun lopulta alkaen, eivät he kuitenkaan tunnu täysin hyväksyvän talvea. "Antaa tulla vaan, kyllä me kestetään!"

Aloitetaan vaatetuksesta. Pukukoodi niin kaupungilla kuin kampuksellakin tuntuu olevan vielä "rentoa" (casual) rennompi. Suomessa puhuttaisiin varmaan kotivaatteista, tai jopa "mökkivaatteista". Tuulesta ja tuiskusta huolimatta paikalliset hiihtelevät ostoksille ja luennoille rennosti verryttelyhousuissa ja t-paidoissa, joskus myös shortseissa tai jopa pyjamissaan! Ja toden totta: matkat kampusalueen sisällä ovat lyhyitä, mutta ulkomaan elävää moinen kylmäpäisyys kyllä hirvittää.

Lumentuloa paikalliset eivät väliinpitämättömällä pukeutumisellaankaan voi estää. Kaduilta se kuitenkin pyritään pitämään poissa kiilusilmäisellä hartaudella. Tiet aurataan ja jalkakäytävät lakaistaan. Kevyen lumisateen päivinä golfkärryn kokoiset harja-autot putsaavat jalkakäytävänpätkiä parinkymmenen minuutin välein. Vain rankimpien lumimyräköiden aikaan aura-autoarmadat odottavat pahimman lumentulon laantumista, ennen kuin jatkavat loputonta puurtamistaan.

Mekaanisen lumenpoiston lisäksi kaduille hölvätään mittaamattomat määrät suolaa. Suolaa, suolaa, enemmän suolaa! Suolaa on kaikkialla siinä missä Suomessa hiekoitushiekkaa. Ja kas vain, kyllä jalkakäytävillä nyt kelpaa kuin kelpaakin kekkuloida lenkkitossuissa ja muissa muotipukineissa. Suolaa tai vastaavaa lumenpoistoraetta myös myydään säkkitolkuilla jokaisessa vähänkään suuremmassa päivittäistavarakaupassa.

Kenties tästä uppiniskaisesta talviasenteesta johtuen paikalliset eivät tunnu hyväksyneen ajatusta erillisistä talvirenkaista. Hyvällä kelillä autoilu toki onnistuukin, mutta kun myräkkä yltyy, muuttuu jo pihasta tielle kampeutuminen melkeinpä mahdottomaksi. Jostain kumman syystä autoilijat silti yrittävät saada rakkineensa tien päälle, vaikka ajoneuvon hallittavuus olisikin ilmiselvän maantiekelvoton.

Lopuksi vielä käännetty ote vaihto-opiskelijoille jaetusta, paikallisen Punaisen Ristin julkaisemasta talvi-infopamfletista:

"Lapioiminen vaatii raskasta fyysistä rasitusta. Kylmän ja raskaan työn aiheuttama rasitus voi aiheuttaa sydänkohtauksen. Ylirasituksen aiheuttama hikoilu voi johtaa paleltumiseen ja hypotermiaan. Etsi vaihtoehtoja lapioimiselle. Käytä lumipuhallinta ja lumenpoistotuotteita tehdäksesi lumenpoistosta helpompaa. Pyydä apua muilta.

Jos kuitenkin joudut lapioimaan, muista:
-ottaa rauhallisesti, työskennellä varovaisesti
-nostaa pieniä määriä, varsinkin märkää lunta
-käytä oikeaa asentoa [...] ja lopeta jos tunnet kipua tai hengästyt."

Kyllä, luimme kaikki aivan oikein. Lopeta työskentely, jos hengästyt. Tervetuloa amerikkalaiseen talveen!

Suuri valokuvaliite

Kun joskus iltaseitsemän aikaan jäimme linja-autosta Janesvillessä, oli meitä vastassa vaihtotoimiston juoksytyttö katumaasturin kanssa. Häneltä saimme paitsi kyydin asuntoloillemme ja avaimet oviin, myös kuvan tervetuliaispussukan. Paperipussin kyljessä lukee: "The Center for Global Education welcomes YOU to our campus!". Sisällään se piti vesipullon, pikanuudelipurnukan, suolakeksejä ja kourallisen suklaanappeja.

Ahtaahko, mutta yksityinen koppini huoneen ovelta kuvattuna. Äänieristys on olematon ja patteri elää vallan omaa elämäänsä eikä juurikaan reagoi säätöyrityksiini. Kammiosta saa myös pulittaa enemmän kuin suomalaisittain edes uskoisi: tammikuun 10. päivä alkaneen ja toukokuun 14. päivänä loppuvan lukukauden vuokra on vaatimattomasti n. 2 000 dollaria!

Tällaiselta puolestaan näyttää oveni ulkopuolella. Vaikka lattiat ovatkin käytäviä myöten peitetty kokolattiamatolla, vaimentavat ne vain vähän opiskelijoiden elämöintiä. Teoreettisesta hiljaisuudesta huolimatta asukkaat meluavat melko estottomasti.

Wells West -asuntola, jonka seitsemänteen kerrokseen minut on majoitettu. Kampusalue on melko kookas ja asuntolarakennuksiakin vaikuttaisi olevan siroteltu sinne ja tänne ilman sen suurempaa logiikkaa.

Whitewaterin ominaispiirteisiin kuuluvat laajat mutta viihtyisät omakotitaloalueet. Nämä talot ovat Starin Parkin historialliseksi mainostetulta alueelta.

Tältä puolestaan näyttää Whitewaterin ydinkeskusta, matalalta ja harmittomalta.

Näkymä Church Streetiltä (suom. Kirkkokatu). Tarkkasilmäinen löytää kuvasta kolme kirkkoa ja seurakuntatalon.

Myös veljes- ja sisaruskuntatalot ovat yleinen näky Whitewaterin keskustassa. Yliopistoväen mukaan erilaisia opiskelijakerhoja löytyy yli 170, niistä erilaisia "kreikkalaisia taloja" on parisenkymmentä.

Whitewater, WI

Whitewaterin taajama on yliopistopaikkakunnaksi melko vaatimaton tekele. Asukasluvusta esitettyjen arvioiden mukaan kylällä majailisi n. 11 000 - 14 000 ihmistä. Yliopistoväen mukaan opiskelijoita heistä on yhdeksisen tuhatta, kovin vilkkaasta metropolista ei siis ole kyse, vaikka opiskelijaväestö varmasti aluetta elävöittääkin.

Suurin osa Whitewaterin elämästä on keskittynyt osuvasti nimetyn Main Streetin varrelle. Tien toisesta päästä löytyy "vanha" liikekeskusta pubeineen, ravintoloineen, baareineen, antiikkiliikkeineen, yökerhoineen, pankkeineen, kapakoineen, pesuloineen, juottoloineen sekä postitoimistoineen. Keskusta kasvaa pääkadun toisesta päästä Wal-Marteilla, MacDonaldseilla, Pizza Huteilla, huoltoasemilla ja muilla isompien liikeketjujen rönsyillä. Matkaa keskustojen välillä on parisen kilometriä ja niiden välillä tursottaa amerikkalaisittain historiallinen omakotitaloalue. Suuri osa pääkadun varren vanhoista taloista on otettu uusiokäyttöön bed & breakfast -hotelleiksi, hautausliikkeiden toimitiloiksi ja etenkin erilaisiksi veljes- ja sisarkuntataloiksi.

Vanhat omakotitalot kuuluvatkin kaupungin silmiinpistävämpiin ominaispiirteisiin. Kaksi ja puolikerroksisten puutalojen alueet ovat viihtyisiä ja muistuttavat suuresti suomalaisia vastaavia - rakennusten iässä ja tyylien kirjossa on toki rintamamiestaloalueita suurempaa vaihtelua. Samaa, lyhyenläntää ja hieman vanhahtavaa tyyliä edustaa myös liikekeskusta; ainoat yli kolmikerroksiset rakennukset näyttäisivät kuuluvan yliopistolle.

Wisconsinin yliopiston laaja kampus sijoittuu kätevästi Main Streetin pohjoispuolelle, karkeasti ottaen uuden ja vanhan keskustan väliin. Suomalaisesta tavasta poiketen myös opiskelija-asuntolat on sijoitettu varsinaisen kampuksen yhteyteen, joten koulumatka jää jalkaisinkin viiden ja kymmenen minuutin välille. Kumpaan tahansa keskustoista matkaa kertyy perimmäisiltä asuntoloilta puolisentoista kilometriä.

Whitewater on lyhyistä etäisyyksistään huolimatta kuitenkin autokaupunki. Pääkatu on leveä ja suora. Aivan keskustassakin liikkeet ovat varanneet asiakkailleen laveasti parkkitilaa. Kaikkialle pääsee autolla, julkista liikennettä ei ole. Paikalliset myös tuntuvat hyödyntävän autoilumahdollisuuksiaan juuri niin paljon kuin vain inhimillisesti mahdollista. Kolmen päivän aikana kaduilla on näkynyt vain muutama paikallinen patikoija. Pakkasesta ja lumesta huolimatta paikallisissa halpahalleissa ja huoltoasemilla näkee t-paidoissa ja shortseissa, jopa pyjamissa, liikkuvia ihmisiä. Kun auton saa sisätallista suoraan kaupan ovelle ja taas takaisin, ei vaatetustakaan tarvitse suhteuttaa säähän.

Autoilun ja historiallisten puutalojen lisäksi kylästä paistaa vielä eräs piirre: kirkkojen määrä. Esimerkiksi mielikuvituksettomasti nimetyn Church Streetin varrelta löytyy vierekkäin kolme eri kirkkoa, toinen toistaan komeampia ja korkeampia. Whitewaterista löytyy ainakin katolinen, kaksi luterilaista, evankelis-luterilainen, kaksi metodistista, presbyteerinen, baptistinen ja episkopaalinen kirkko, sekä lisäksi pari muuta, joille en ainakaan toistaiseksi ole löytänyt suomalaista nimeä. Kirkoissa myös vaikuttaisi olevan toimintaakin, sillä harvasa ilta kampusalueelle asti kantautuu kellojen ja urkujen moikaaminen.

Kotouttamisohjelma, osa 1

Eläimillä on reviirejä, joillain myös pesiä, mutta ihmisellä koteja. Kun ihminen vaihtaa maisemaa, pitää hänen kotiutua. Kun ihmiseläin tarpeeksi kauan kotiutuu, alkaa kyseinen maailmankolkka tuntua ja näyttää kodilta. On omia tavaroita ja jos nyt ei mieluinen, niin ainakin totuttu ympäristö. Tuntuu vaikealta edes ajatella asuvansa jossain muualla ja muualla ollessa iskee koti-ikävä.

Vaihto-opiskeluaika on kinkkinen tapaus. Aika on yleensä sen verran pitkä, että kotiutua pitää, mutta ei liiaksi - muuten ei viitsi enää palata. Jonkinlainen tilapäinen kotiutuminen on kuitenkin välttämätöntä, ettei elo ja olo vallan sietämättömäksi kävisi.

Kotiutuminen alkaa onneksi melko vaivattomasti ja lähes huomaamatta. Tyhjä, vankisellimäinen huonekin alkaa tuntua kotoisammalta, kun saa vähän omaisuutensa purettua matkalaukuista ja muista pussukoista. Myös naapurustossa liikuskeleminen rauhoittaa kovasti mieltä - ulkona ei olekaan enää koko suuri maailma, vaan kortteleita, katuja, taloja ja ihmisiä. Ajatuksin hallittavissa olevia yksiköitä.

Wisconsinin yliopiston asuntolaan kotiutuminen vaatii matkalaiselta myös muutamia hankintoja, sillä asunnot ovat jokseenkin askeettisia tekeleitä. Majapaikakseni saamastani (ylellisen huonetoverittomasta) kopista löytyi patjallinen sänky, sekä kolhuiset pöytä ja lipasto. Ikkunoissa sentään oli pimennysverhot putiikin puolesta, mutta lakanat, tyynyt sekä peitot tuli jokaisen hankkia itse paikan päältä, ellei petivaatteita ollut raahannut kotimaastaan saakka.

Paikallisessa halpahallissa, Wal-Martissa tyynyt kustansivat kuutisen dollaria kappale, peiton ja tyynyliinan yhdistelmä köyhdytti asiakasta nelisenkymmentä dollaria ja aluslakanan sai omakseen reilulla kympillä. Varoituksen sananen kuitenkin: halvimmat lakanat, kuten ostamani, ovat 40% polyesteriä. Tekele vaikuttaa siltä, että se hyvinkin saattaisi pitää vettä. Rätti myös tuntuu inhottavalta ja kehittää muoviin suojatun patjan kanssa melkoisen määrän staattista sähköä. Joten hyvät ihmiset! Panostakaa lakanoihinne, ne pelastavat unenne.

Mitä itse Whitewaterin taajamaan sekä kampusalueeseen tutustumiseen tulee, on kartta välttämättömyys. Näitä harvinaisia otuksia kasvaa lähinnä paikallisen vaihtokoordinaattorin toimistossa - muualta niitä vaikuttaisi olevan turha kalastella. Itse taajama on sentään kohtalaisen selkeä ja pienipiirteinen, mutta kampuksen elementtitehtaalta revityt, keskitysleirinharmaat kolossit ovat melko vaikeita erottaa toisistaan. Myös selvän peruskaavan puuttuminen vaikeuttaa alueella suunnistamista.

Matkapäiväblues

Matkustaminen on rankkaa touhua. Voisi helposti ajatella, että matkustaminen on tätä nykyä melkoisen leppoista puuhaa, jopa nautinnollista verrattuna entisaikaan. Sata vuotta sitten Ameriikkaan lähdettiin ahtaasti laivalla, muutama vuosisata taaksepäin ja lähtösatamaankin olisi pitänyt kävellä tai ajaa härkävankkureilla. Perillepääsykin oli melkoinen kysymysmerkki, vaikkei olisi edes Vanhalta mantereelta poistunut.

Toisaalta myös eläminen oli tuolloin nykyistä rankempaa. Viisikymmenvuotispäivänsä saattoi nähdä yhtä todennäköisesti kuin Rooman. Suhteessa nykyaikaisen elämänmenon rasittavuuteen matkustaminen ei ole juurikaan helpottunut sitten kenkien keksimisen. Ihmiselle, jonka rankin arkipäivän koettelemus on parin ylityötunnin selvittäminen normaalin työpäivän päätteeksi, on myös Atlantin ylittäminen melkoinen rupeama.

Ja tuleehan matkoihin mutkia nykyäänkin. Ei ehkä maantierosvoja tai villipetoja, mutta vaikkapa alta hajonneita linja-autoja. Onneksi tällä kertaa aikatauluissa oli niin paljon ilmaa, ettei tienpientareella kökötteleminen juurikaan vaikuttanut loppumatkan suunnitelmiin. Myös epämääräisiin matkaohjeisiin saattaa joutua kysymään useitakin tarkennuksia, samoin vaikeuksia voi odottaa esimerkiksi matkapuhelinliittymien toiminnassa paikallisten operaattoreiden verkoissa.

Pienistä kommelluksista huolimatta Suomi-Yhdysvallat matkan suurin vaiva ja rasite on kuitenkin matkalaisen takamus. Toista vuorokautta kestänyt istumismaraton helposti ruhjoo tottumattoman matkalaisen häntäluun jokseenkin vaivaiseen kuntoon. Peppukipeydestä ja yleisestä matkarasituksesta toipumiseen saa hyvinkin varata aikaa toisenkin päivän, varsinkin jos ei parhaista yrityksistään huolimatta saa lentokoneessa unen päästä kiinni.

Summa summarum: kun joskus puoli yhdeksän jälkeen illalla nousin autoon kotipihassani, pääsin kellahtamaan Wisconsinin yliopistolan asuntolan punkkaan noin seitsemältä seuraavana iltana, paikallista aikaa. Nälkäisenä, janoisena, rättiväsyneenä, puoliunessa sekä takamus hellänä.

Mutta perillä.

Opiskelijavaihto - käyttäjän opas

Kuluneena vuotena olen joutunut vastaamaan tuskastuttavan usein muutamiin vaihtoani koskeviin kysymyksiin, kuten "Minnekäs sinä taas lähditkään?" ja "Kauankos sinä siellä taas olitkaan?". Viitseliäämmät ystävät ja kylänmiehet ovat sentään vaivautuneet porautumaan hieman syvemmälle: "Mistä keksit juuri sinne lähteä?". Yhdysvaltojen pahamaineisen turvallisuuspoliittisen vainoharhan tuntien moni on myös udellut erilaisten hakuprosessien käytänteitä, prosesseja sekä muita muodikkaita kiusanteon muotoja. Teen nyt lyhyesti selkoa kuluneen (reilun) vuoden aikaisesta, jokseenkin voittoisasti päättyneestä paperisodasta.

Loppukesästä 2009 aloin jälleen herätellä mielessäni ajatusta opiskelijavaihtoon hankkiutumisesta. Ilman suurempia intohimoja maan tai toisen suhteen, päätin viileästi matkustaa niin pitkälle kuin pääsisin. Aasiaan tai Yhdysvaltoihin, siis. Lyhyt nettipohjainen tiedusteluretkeni paljasti nopeasti idänretkeni pysähtyvän suureen kiinankielimuuriin, joten päädyin selaamaan Yhdysvalloissa sijaitsevien yhteistyöyliopistojen listaa. Valitsin mieluisan putiikin puhtaasti järkisyistä: Wisconsinin yliopiston neljästä vaihtopaikasta kaksi oli etuoikeutetusti varattu meille Viestintätieteiden laitoksen opiskelijoille.

Syksyn myötä naputtelin kohtalaisen vapaamuotoisen vaihtohakemuksen kotiyliopistoni viskaaleille. Hauduttelin hakemusta vielä muutaman päivän, mutta en useammankaan oikolukukerran jälkeen saanut aikaiseksi muuta kuin muutamia edestakaisin vellovia muutoksia lauseiden pilkutuksessa. Lähetin lomakkeen maailmalle ja vuoden lopulla sainkin myöntävän päätöksen: ainakin Jyväskylän yliopisto oli vakuuttunut, että minua kehtaa esitellä maailmalle opiskelijanaan.

Livakasti sujuneen alun jälkeen puuroutui vaihtoprosessin alkupää melkoiseksi kopiopaperisekamelskaksi. Suullinen kielitesti todistuksineen oli vielä melko kivuton ja selvärajainen toimitus. Hieman vähemmän järkeä tuntui olevan kuvitteellisen opintosuunnitelman toimittamisessa kohdeyliopistoon; vaihtoaikani kurssivalikoimaa ei tuolloin vielä ollut julkaistu, mutta suunnitelmia piti silti toimittaa nähtäväksi. Suoranaiselta yksityisyydensuojan loukkaukselta taas tuntui vaatimus taloudellisen tilanteen selvittämisestä. Lisää brasilialaista sellua paahtui tulostimissa hankkiessani englanninkielisiä opintosuoritusotteita ja KELAn tukipäätöksiä. Lopulta UWW vakuuttui kelpoisuudestani ja kuriiripostitti hyväksymiskirjeeni. Sodan seuraavan taistelun kävinkin jo Yhdysvaltojen kotimaan turvallisuuspalvelun ja Helsingin konsulaatin kanssa.

Syksyllä 2010 täytin internetitse lomakkeen jos toisenkin. Maahanmuuttoviranomaisia kiinnosti paitsi syntyperäni ja matkani tarkoitus, myös mahdollinen osallisuuteni sisällissotiin, kansanmurhiin, salakuljetukseen, ihmiskauppaan, huumekauppaan, asekauppaan, terrorismiin ja/tai prostituutioon, sekä nivaskaan muita rötöksiä. Ajan ja vaivan lisäksi viisumin hakeminen maksoi minulle myös kovaa rahaa: pelkkä kertaluontoinen viisumihakemusmaksu kevensi kukkaroani satakunta euroa ja vielä enemmän sain pulittaa jonkinlaisesta tietokantamaksusta. Oma aikansa ja kulunkinsa upposi myös konsulaatissa vierailemiseen.

Niinpä vielä joulukuun alussa puuskutin pitkin Helsingin katuja, yrittäen löytää lumikaaoksen keskeltä vapaata taksia kuskaamaan minut konsulaatin portille. Ohjeet olivat selkeät: kymmenen minuutin myöhästyminen tietää viisumihaastattelun peruuntumista. Saavuin kello kymmeneksi varattuun tapaamiseen täpärästi 10.08, vain päätyäkseni parikymmenpäisen jonon hännille. Jonotin ensin konsulaatin porteilla tunnin verran ja vielä toisen tunnin sain sulatella kankeaa ruotoani remontin alla olevan konttorin odotushuoneessa. Lopulta sain antaa kyllääntyneen oloiselle virkailijalle lomakkeeni ja toiselle sormenjälkeni. Kolmannelle pääsin kertomaan minne olen menossa, kuka matkastani maksaa ja kuinka kauan aion maassa viipyä. Varsinaiseen toimitukseen aikaa upposi ehkä hieman viidettä minuuttia, mutta koko Helsingin-retkeen kuitenkin kokonainen päivä. Voin vain toivoa, että hyppyyttämisen seurauksena maahan jäi pääsemmättä nyt edes muutama terroristi ja huumekauppias.

Moninaisista ohjeista sekaantuneena rahtasin mukanani konsulaattiin aivan kaikki käsiini saamat lomakkeet ja paperit, mutta todellisuudessa tarvitsin vain passini, virallisen viisumihakemuslomakkeeni, hakemusmaksujeni kuitit, sähköisen viisumihakemuslomakkeen tulostetun varmistussivun sekä kirjatun palautuskuoren.

Viisumisivulla tukevoitunut passini saapui luvatusti noin viikon kuluttua haastattelusta - tässä vaiheessa vaihtoni toteutumisen välissä oli enää muutama kotisuomalainen linja-autovuoro sekä pari lentoa.

Opiskelijavaihtoon hankkiutuminen vastasi työsuorituksena kutakuinkin vanhanmallisen veroilmoituksen täyttöä, tai ainakin sitä mielikuvaa jonka olen nykyelämän helppouteen yrmiintyneiltä veronmaksajaveteraaneilta saanut. Epäilemättä en olisi päässyt lahoine päineni puusta pitkälle ilman asiantuntevaa ja pohjattoman kärsivällistä auttajaa. Kuormitinkin kotiyliopistoni vaihtokoordinaattoria täysin kohtuuttomasti erilaisilla tiedusteluillani ja vierailuaikojen ulkopuolella tehdyillä vierailuillani. Kaikesta haparoivasta törmäilystäni huolimatta sain kuitenkin vastaani aina ystävällisen hymyn ja (onnekseni) idioottivarmat ohjeet siitä, mitä lappusia minun seuraavaksi tuli pyöritellä. Kiitos siis, neiti Savela! Ilman apua istuisin yhä Kortepohjassa yrittämässä murtaa angloamerikkalaisen virkakielen kryptausta.

Rapakon taa

Internet on blogeja väärällään. Jopa siinä määrin, että blogien katsotaan muodostavan oman yleisnimensä ansaitsevan kokonaisuuden, eli blogosfäärin. Suurin osa blogosfäärin blogeista on henkilökohtaisia, vapaamuotoisia ja sanalla sanoen tympeitä tekeleitä, ainakin niille, jotka lukijaa eivät henkilökohtaisesti tunne. On toki olemassa aimo nivaska muunkinlaisia blogeja aina askarteluaiheisista poliittisiin kommenttiautomaatteihin. Oman segmenttinsä muodostavat myös erilaiset matkablogit, joihin kuuluvaksi alalajikseen myös nk. "vaihtoblogit" voidaan lukea.

Vaihtoblogi on enemmän tai vähemmän vapaamuotoinen, puolisäännöllinen selonteko kirjoittajan opiskelijavaihtoajasta. Näiden blogien ominaispiirteisiin kuuluu vieraiden kulttuurien hämmästely ja kotimaassa hätäilevien ystävien ja sukulaisten rauhoittelu. Samalla näppärä bloggaaja myös välttää samojen tilannepäivitysten turruttavan jankkaamisen erikseen jokaiselle hyvää tarkoittavalle kyselijälle. Osa oppilaitoksista myös hyväksyy blogin opiskeluraportoinnin muotona. Ratkaisu on melko arveluttava, mutta jos ei muuta niin kertoohan ahkera bloggaus edes jonkinlaisesta sitoutumisesta ja paljastaa ainakin räikeimmät opintotuen sekä matka-apurahojen väärinkäytökset.

Kaikesta tästä on myös tässä nimenomaisessa blogissa kyse. Reilun kolmenkymmenen tunnin kuluttua lennän Helsinki-Vantaalta Amsterdamin kautta Chicagon O'Hare -lentokentälle, josta linja-autoilen Whitewater -nimiselle paikkakunnalle. Siellä sijaitsee asemapaikkani seuraavan viiden kuukauden ajan, University of Wisconsin-Whitewater. Vaihtoni ajan annan kuulua itsestäni tämän blogin kautta ja toivon tällä paitsi täyttäväni kotiyliopistoni minulle asettamat velvoitteet, myös vakuuttavani maailman toiselle laidalle (tai laidoille) jääville sukulaisilleni ja muille huolestuneille täti-ihmisille, että todellakin olen hengissä ja voin hyvin.