Kuluneena vuotena olen joutunut vastaamaan tuskastuttavan usein muutamiin vaihtoani koskeviin kysymyksiin, kuten "Minnekäs sinä taas lähditkään?" ja "Kauankos sinä siellä taas olitkaan?". Viitseliäämmät ystävät ja kylänmiehet ovat sentään vaivautuneet porautumaan hieman syvemmälle: "Mistä keksit juuri sinne lähteä?". Yhdysvaltojen pahamaineisen turvallisuuspoliittisen vainoharhan tuntien moni on myös udellut erilaisten hakuprosessien käytänteitä, prosesseja sekä muita muodikkaita kiusanteon muotoja. Teen nyt lyhyesti selkoa kuluneen (reilun) vuoden aikaisesta, jokseenkin voittoisasti päättyneestä paperisodasta.
Loppukesästä 2009 aloin jälleen herätellä mielessäni ajatusta opiskelijavaihtoon hankkiutumisesta. Ilman suurempia intohimoja maan tai toisen suhteen, päätin viileästi matkustaa niin pitkälle kuin pääsisin. Aasiaan tai Yhdysvaltoihin, siis. Lyhyt nettipohjainen tiedusteluretkeni paljasti nopeasti idänretkeni pysähtyvän suureen kiinankielimuuriin, joten päädyin selaamaan Yhdysvalloissa sijaitsevien yhteistyöyliopistojen listaa. Valitsin mieluisan putiikin puhtaasti järkisyistä: Wisconsinin yliopiston neljästä vaihtopaikasta kaksi oli etuoikeutetusti varattu meille Viestintätieteiden laitoksen opiskelijoille.
Syksyn myötä naputtelin kohtalaisen vapaamuotoisen vaihtohakemuksen kotiyliopistoni viskaaleille. Hauduttelin hakemusta vielä muutaman päivän, mutta en useammankaan oikolukukerran jälkeen saanut aikaiseksi muuta kuin muutamia edestakaisin vellovia muutoksia lauseiden pilkutuksessa. Lähetin lomakkeen maailmalle ja vuoden lopulla sainkin myöntävän päätöksen: ainakin Jyväskylän yliopisto oli vakuuttunut, että minua kehtaa esitellä maailmalle opiskelijanaan.
Livakasti sujuneen alun jälkeen puuroutui vaihtoprosessin alkupää melkoiseksi kopiopaperisekamelskaksi. Suullinen kielitesti todistuksineen oli vielä melko kivuton ja selvärajainen toimitus. Hieman vähemmän järkeä tuntui olevan kuvitteellisen opintosuunnitelman toimittamisessa kohdeyliopistoon; vaihtoaikani kurssivalikoimaa ei tuolloin vielä ollut julkaistu, mutta suunnitelmia piti silti toimittaa nähtäväksi. Suoranaiselta yksityisyydensuojan loukkaukselta taas tuntui vaatimus taloudellisen tilanteen selvittämisestä. Lisää brasilialaista sellua paahtui tulostimissa hankkiessani englanninkielisiä opintosuoritusotteita ja KELAn tukipäätöksiä. Lopulta UWW vakuuttui kelpoisuudestani ja kuriiripostitti hyväksymiskirjeeni. Sodan seuraavan taistelun kävinkin jo Yhdysvaltojen kotimaan turvallisuuspalvelun ja Helsingin konsulaatin kanssa.
Syksyllä 2010 täytin internetitse lomakkeen jos toisenkin. Maahanmuuttoviranomaisia kiinnosti paitsi syntyperäni ja matkani tarkoitus, myös mahdollinen osallisuuteni sisällissotiin, kansanmurhiin, salakuljetukseen, ihmiskauppaan, huumekauppaan, asekauppaan, terrorismiin ja/tai prostituutioon, sekä nivaskaan muita rötöksiä. Ajan ja vaivan lisäksi viisumin hakeminen maksoi minulle myös kovaa rahaa: pelkkä kertaluontoinen viisumihakemusmaksu kevensi kukkaroani satakunta euroa ja vielä enemmän sain pulittaa jonkinlaisesta tietokantamaksusta. Oma aikansa ja kulunkinsa upposi myös konsulaatissa vierailemiseen.
Niinpä vielä joulukuun alussa puuskutin pitkin Helsingin katuja, yrittäen löytää lumikaaoksen keskeltä vapaata taksia kuskaamaan minut konsulaatin portille. Ohjeet olivat selkeät: kymmenen minuutin myöhästyminen tietää viisumihaastattelun peruuntumista. Saavuin kello kymmeneksi varattuun tapaamiseen täpärästi 10.08, vain päätyäkseni parikymmenpäisen jonon hännille. Jonotin ensin konsulaatin porteilla tunnin verran ja vielä toisen tunnin sain sulatella kankeaa ruotoani remontin alla olevan konttorin odotushuoneessa. Lopulta sain antaa kyllääntyneen oloiselle virkailijalle lomakkeeni ja toiselle sormenjälkeni. Kolmannelle pääsin kertomaan minne olen menossa, kuka matkastani maksaa ja kuinka kauan aion maassa viipyä. Varsinaiseen toimitukseen aikaa upposi ehkä hieman viidettä minuuttia, mutta koko Helsingin-retkeen kuitenkin kokonainen päivä. Voin vain toivoa, että hyppyyttämisen seurauksena maahan jäi pääsemmättä nyt edes muutama terroristi ja huumekauppias.
Moninaisista ohjeista sekaantuneena rahtasin mukanani konsulaattiin aivan kaikki käsiini saamat lomakkeet ja paperit, mutta todellisuudessa tarvitsin vain passini, virallisen viisumihakemuslomakkeeni, hakemusmaksujeni kuitit, sähköisen viisumihakemuslomakkeen tulostetun varmistussivun sekä kirjatun palautuskuoren.
Viisumisivulla tukevoitunut passini saapui luvatusti noin viikon kuluttua haastattelusta - tässä vaiheessa vaihtoni toteutumisen välissä oli enää muutama kotisuomalainen linja-autovuoro sekä pari lentoa.
Opiskelijavaihtoon hankkiutuminen vastasi työsuorituksena kutakuinkin vanhanmallisen veroilmoituksen täyttöä, tai ainakin sitä mielikuvaa jonka olen nykyelämän helppouteen yrmiintyneiltä veronmaksajaveteraaneilta saanut. Epäilemättä en olisi päässyt lahoine päineni puusta pitkälle ilman asiantuntevaa ja pohjattoman kärsivällistä auttajaa. Kuormitinkin kotiyliopistoni vaihtokoordinaattoria täysin kohtuuttomasti erilaisilla tiedusteluillani ja vierailuaikojen ulkopuolella tehdyillä vierailuillani. Kaikesta haparoivasta törmäilystäni huolimatta sain kuitenkin vastaani aina ystävällisen hymyn ja (onnekseni) idioottivarmat ohjeet siitä, mitä lappusia minun seuraavaksi tuli pyöritellä. Kiitos siis, neiti Savela! Ilman apua istuisin yhä Kortepohjassa yrittämässä murtaa angloamerikkalaisen virkakielen kryptausta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti