Pommeja ja pyorremyrskyja

Whitewaterin kevat on kaantynyt takatalven kautta syksyksi. Parin lumisateisen paivan jalkeen saatilaa on hallinnut ranta ja jaatava sade. Myos tuuli on ollut rajua ja puuskittaista - etelaisempaa Yhdysvaltoja piinanneita tornadoja heijastellen myos takalaisissa asuntoloissa jarjestettiin tornadoharjoitus. Jo alkuvuoden tulipaloista tuttu summeri ujelsi ja koneaani kaskytti talla kertaa kellariin. Ilmeisesti valtaosa opiskelijoita on jo tottunut kampuksen kujeisiin: kun kaiuttimet ilmoittivat kyseessa olleen harjoituksen, ei tornadosuojaan ollut vaivautunut kuin hieman toistakymmenta opiskelijaa, meistakin lahes kolmannes ulkomaan elavia.

Jenkkilassa otetaan Suomen malliin kaikenlaiset koulu-uhkaukset vakavasti. Kun liikuntahallin miestenvessasta loytyi viesti jonka mukaan jonkinlainen "laite lavahtaa" rakennuksessa, suljettiin putiikki ja tiedotettiin asiasta opiskelijoille sahkopostitse. Painotettakoon nyt viela, etta tiedotteen sanamuoto "device will go off in the building" antaa melko vapaat kadet tulkinnan suhteen eika viestin loytopaikkakaan juuri nosta uhkauksen uskottavuutta.

Kuvia kampukselta

Aurinkoinen kevatpaiva ja etuajassa loppunut luento tarjosivat mainiot puitteet seilailla ympari kampusaluetta ja nappailla muutamia valokuvia. Pidemmitta esittelyitta, UWW-kampus!

Hyer Hall on kampuksen vanhin rakennus ja luentosalien lisaksi pitaa sisallaan suurimman osan korkean profiilin toimistoista ja konttoreista. Taalla opiskelijat mm. hoitavat raha-asiansa yliopiston suuntaan.

James R. Connor University Center eli tuttavallisesti UC on monissa maarin opiskelijatoiminnan keskus. Jo pelkastaan pohjakerroksessa sijaitsee nelja erilaista kahviota, kioskia ja keittolaa, kellarista loytyy elokuva-, biljardi- ja keilasalit seka viela yksi ruokala. Mainitussa kellarissa kuulemma tarjoillaan oluttakin. UC:ssa sijaitsee myos suuri juhlasali seka Warhawk Office - kyseinen putiikki tuottaa ja jakaa opiskelijakortit seka hoitaa niihin ja niiden maksuominaisuuksiin liittyvat asiat.

Tama parakkimainen rakennus on Heide Hall, jossa valtaosa kaikesta viestintatieteisiin liittyvista asioista tapahtuu. Huomautettakoon, etta monen viestintatieteiden laitoksen henkilokuntaan kuuluvan toimisto loytyy kirjaston yhteydesta.

Talta puolestaan nayttaa mainitun kirjaston sisalla. Kolmikerroksisen kirjaston kakkoskerros pitaa sisallaan tietokoneet, tulostimen, kasikirjaston seka liittovaltion dokumenttien kokoelman. Kolmannesta kerroksesta loytyy paakokoelma, yksinaiseen opiskeluun tarkoitetut kopit seka lisaa tietokoneita. Ensimmainen kerros on omistettu erilaisille lehdille ja ryhmatyotiloille. Kirjastolla on sillakin oma kahvionsa, vaikkei matkaa UC:lle ole kuin satakunta metria.

Hyland Hall tulee vaihto-opiskelijoille tutuksi jos ei muuten, niin kansainvalisten asioiden toimiston kautta, joka sijaitsee rakennuksen pohjakerroksessa. Myos Hyland Hallilla on oma kahvionsa.

Nakyma Winther Hallin kuudennen kerroksen ikkunasta kohti kampusalueen ydinta. Kuvan oikeassa laidassa pilkottaa University Centerin lastauslaituri, vasempaan reunaan rajoittuu kirjasto ja keskella kuvaa nokottavan McGraw Hallin takaa kurkistaa jo aiemmin mainittu Hyer Hall. Heide Hall sijaitsee vasemmalla, juuri kuvan ulkopuolella. Hyland Hall sijaitsee hieman kauempana, kuvatusta alueesta oikealle.

Kansalaisvelvollisuus: suoritettu!

Kevaan eduskuntavaalit jaksavat jannittaa taalla rapakon takanakin, joten paatin jo varhain pyrkivani ennakkouurnille. Yllatykseni oli suuri, kun lahin aanestyspaikka oli ilmoitettu Suomen kunniakonsulaattiin Minneapolisiin! Mainittakoon, etta ilman odottelujakin matka-aika oli lahemmas kuutta tuntia.

Kunniakonsulaatti sijaitsee jokusen mailin Minneapolisin keskustasta ja on itse asiassa vain kunniakonsulin koti. Virka-asemastaan ja kansalaisuudestaan huolimatta konsuli on syntynyt Yhdysvalloissa ja asioi mieluiten englanniksi - kenties syysta.

Muille matkalaisille tiedoksi, etta halvin joukkoliikennevaline vaikuttaisi olevan Megabus-bussiyhtio. Edestakainen matka (Madison-Minneapolis) megabussilla maksoi n. 75 dollaria, kun suurinpiirtein samanpituinen matka junalla (Columbus-Minneapolis) olisi maksanut yhta paljon jo yhteen suuntaan! Yopyminen halvimassa mahdollisessa majapaikassa, Minneapolis International Hostelin yhteisessa makuusalissa kevensi kukkaroa vajaat 30 dollaria. Putiikista kavelee kuitenkin keskustaan vain vajaat 20 minuuttia.

Hostelli nayttaa huomattavasti vahemman uhkaavalta, kun sita tarkastelee paivanvalossa. Kuva on otettu n. 6.30 aamulla. Rakennus kieltamatta on hieman vanhahtava eika majapaikka varsinaisesti puolenkaan tahden arvoinen, mutta silti hintaansa nahden varsin siedettava.

Minneapolisin laitakaupunki ei varsinaisesti hurmaa kodikkuudellaan. Tama keskistysleiriparakki itse asiassa vaikuttaisi olevan tuikitavallinen asuinrakennus.

Maleksiminen kielletty! Ahkerat amerikkalaiset katsovat aiheelliseksi patistella laiskureita liikkeelle vahan joka nurkalle ripotelluilla varoituskylteilla - tai muuten!

Minneapolisin ydinkeskusta puolestaan on pilvenpiirtajineen amerikkalainen suurkaupunki siina missa mika tahansa muukin.

Jos vaatetus ja muu varustus ei viela ilmianna reissaajaa turistiksi, pilvenpiirtajien valokuvaaminen niskat kenossa viimeistelee vaikutelman!

Minneapolisin erikoisuus nayttaisi olevan ydinkeskustan rakennuksia yhdistavat kavelysillat, joita pitkin kauppakeskusten ja muiden putiikkien valilla paasee ravaamaan varsin ketterasti. Nenaansa ei juuri tarvitse ulos tyontaa, mika lienee kaupungin pohjoisen sijainnin huomioiden varsin kaytannollista, ainakin talvisin.

Reilun vartin kavelymatkan paassa keskustasta sijaitsee vetehinen Loring Park, jossa jarvi-Suomen kasvattikin voi hetkeksi huoahtaa kevaisen rantakaislikon tuoksussa ja muuttolintujen metakassa (loyhka todellakin on melkoisen epamiellyttava, joskin kotoinen).

Ukkosta preerialla

Kevat toi Whitewateriin paitsi aurinkoiset paivat ja vihertavat nurmet, myos kevatmyrskyt! Pahimman myrakan aikaan vetta tuli kuin kuusikymmentaluvun rotumellakoissa ja ukkonen valkytteli stroboja kuin missakin diskoteekissa. Kastuttuani, kuivettuani ja muutenkin toivuttuani kuvasin huoneestani kasin jo rauhoittuvaa ja vaistyvaa myrskya. Pahoittelut kuvan- ja aanenlaadusta: video on kuvattu illalla, rankkasateen aikaan ja hyttysverkon lapi. Vaan kaipa siita jonkinlaista myrskytunnelmointia irti saa, jos kovasti yrittaa!

Pikaruokaa

UWW tarjoaa opiskelijoilleen melko vapaat kadet ruokailuaikojen ja aterioiden sisallon suhteen. Ennakkoon maksetulla meal planilla saa syoda juuri siina kampusalueen putiikissa kuin mieli sattuu tekemaan. Ateriapisteensa voi tuhlata joko kahvikupilliseen ja voileipaan, tai kymmenen ruokalajin seisovaan poytaan. Yomyohaan opiskelevia ajatellen (kirjastokin on auki kahteen aamuyosta) kampuksen hampurilais/voileipakioski on auki aina pikkutunneille asti. Kuvassa teollisen ellottava iltapalani - tonnikala-wrap, pussi juustonaksuja ja tuoppi limunaatia.

Aavekaupunki

Yhdysvalloissa vietetaan perinteisesti kevatlomaa eli spring breakia juurikin naihin aikoin. Perinteisesti spring break on juuri se aika vuodesta, jolloin opiskelijat kayvat huvittelumatkoilla, tai ainakin vanhempiaan tapaamassa. Yleensa asuntolat on jopa suljettu lomien ajaksi, mutta kaytantoa on sittemmin tarkistettu. Joka tapauksessa spring break -viikolla niin asuntola, kuin muukin kampus on yhta autiota aavekaupunkia. Ruokalat ovat visusti suljettuja, mutta kirjasto sentaan palvelee, vaikkakin lyhennetyin aukioloajoin. Innottoman palvelun ymmartaa: lisakseni hyllyjen valissa puikkelehti paivittain yksi tai kaksi lomaopiskelijaa.

Itse kaytin loman hyodyksi ja yritin hieman edistaa opiskelujani. Joutaessani kavin myos vaeltelemassa silla kampusalueen toisella, vahemman urbaanilla puolella.

Yllaoleva, vapiseva panorointi pyyhki kampusalueen toisella reunalla avautuvaa preeriaa. Videon alussa nakyvat rakennukset ovat kampuksen pohjoispaadyn asuntoloita seka niiden yhteydessa sijaitseva ruokala. Valittomasti parkkipaikkojen jalkeen aukeaa luonnonsuojelullisiin tarkoituksiin pyhitetty kosteikko, joka sulautuu laheisiin peltoaukeisiin.

Tervetuloa University of Wisconsin-Whitewateriin! Kovin urbaania vaikutelmaa ei kampusalueen laitimmainen sisaankaynti alueesta anna.

Nakyma kohti Wells West ja East -asuntoloita urheiluhallin suunnalta. Kuva on otettu pienen maen paalta, joka laskeutuu asuntoloita kohden kosteikon tayttamaksi notkelmaksi. Aiempi video on kuvattu notkelman vastakkaisenpuoleiselta kumpareelta, johon kosteikko rajoittuu hieman valokuvan vasemman reunan ulkopuolella.

Talta nayttaa aiemmin mainitun kosteikon pohjalla. Latakon poikki kulkeva kavelysilta oli jokseenkin niljainen ja hutera, mutta kantoi silti yli. Kevatta enteillen kosteikolla partioi jo muutama joutsen ja rannan ymparilla aukeavalla riistapellontekeleella toikkaroi pieni valkohantapeurojen lauma.

Kosteikon italaidan maelle rakennetulta nakoalatasanteelta otettu kuva kenties havainnollistaa alueen kartografiaa. Tasanteen myos voisi kuvitella olevan oivallinen paikka lintujen bongaamiseen, jahka kevatmuutto tasta viela vilkastuu.

Posti kulkee

Kirjeposti kulkee rapakon yli suhteellisen siedettavalla nopeudella. Yhdysvalloista lahetetty kortti saapuu Suomeen viikon sisaan. Suomesta Yhdysvaltoihin lahetetyt paketit toisaalta ottavat aikansa loytaakseen perille.

Empiiristen kokemusteni mukaan ensimmaisen luokan paketti matkustaa Yhdysvaltoihin kaksi viikkoa, vaikka Suomen paassa muuta luvattaisiinkin. Toisen luokan pikkupaketti viipyy reissussa lahemmas kuukauden. Perille paketit kylla tulevat ja vain hieman kolhittuina.

Huomionarvoista on, etta paketit ilmeisesti altistuvat matkan aikana melko alhaisille lampotiloille. Ainakaan parempaa selitysta en itse keksinyt Fazerin suklaakonvehteja sisaltaneen rasiani kohtalolle. Konvehtien kaarepaperit olivat jauhautuneet hienoksi silpuksi, jonka sipominen makeisten pinnasta otti oman aikansa ja vaivansa. Vaan toisaalta, kyllapa sita ihan mielellaan nakikin vaivaa, nain pitkasta aikaa.

Paluu Madisoniin

Isantaperheeni on varsin ammattiliittohenkista vakea, joten he jalleen ottivat minut mukaansa Madisoniin 12.3. osoittamaan mielta kuvernoori Walkerin lakiehdotusta vastaan. Itseasiassa lakiehdotus runnottiin paapiirteissaan lapi jo ennen tuota paivaa, joten mielenosoitus oli lahinna turhautuneisuuden purkaus.Lapaisseen lain mukaan osavaltion tyontekijat saavat neuvotella kollektiivisesti ainoastaan palkoista - kaikki muut neuvotteluoikeudet ja sita myoten myos ammattiliitot kiellettiin. Vakea keraantyi hallintorakennuksen ymparille arvioiden mukaan pitkalti toistasataa tuhatta. Tunnelma oli ymmarrettavasti synkempi kuin aikaisemmissa kokoontumisissa, joissa ehdotuksen kumoamisesta oli viela toivoa.

Juddit mielenosoitusmarssilla hallintorakennuksen ympari. Perheen nuorimmainen, Aidan oli kylailemassa isoisansa luona. Vaikka moni mielenosoittaja tuntuikin olevan kovin akainen, olivat Casey, Caleigh ja Bobbi omat leppoisat itsensa.

Kenties ainoa tunnettu valokuva minusta sitten Suomesta poistumisen jalkeen. Ja todistaahan talla, etta olin siella minakin!

Mielenosoittajajoukko hallintorakennuksen edessa. Paivan paaohjelmanumero oli neljantoista demokraattisenaattorin esiintyminen. Joukkio nousi lakiesitysta vastustavien sankareiksi heidan viivytettyaan lain hyvaksymista pakenemalla osavaltiosta.

Mielenosoittajien kekseliasta rekvisiittaa. Plakaatissa kuvernoori Walker yrittaa rauhoitella osavaltion tunnuselainta, mayraa, joka uhkaa Walkeria 'recallilla', senaattorien vetamisella osavaltion senaatista kansalaisvetoomuksella. Walkerin edustamalla republikaanipuolueella on toistaiseksi enemmisto, mutta senaattorien vetaminen ja korvaaminen demokraateilla vesittaisi kuvernoorin suunnitelmat. Taustalla Oikeutta esittava patsas on puettu Guy Fawkes -naamariin.

Joitain Madisonista mukaan tarttuneita muistoesineita: plakaati ja kourallinen pinsseja. T-paita taas on peraisin Ian's pizza -nimisesta pitseriasta Madisonin keskustassa. Paidan teksti muistuttaa, etta "Talta demokratia maistuu". Tarina taustalla on seuraava: mielenosoitusten alettua mielenosoittajat alkoivat tilata pitseriasta ruokaa keskustaan, sitten hyvantahtoiset kannattajat alkoivat tilaamaan pitsaa mielenosoittajille heidan puolestaan. Lopulta rahalahjoituksia ja pitsatilauksia alkoi tulvia ympari maailmaa.

Viikkojen ajan pitseria on leiponut pitsoja yota paivaa ja rahdannut niita katkeamattomana virtana hallintorakennusta piirittaville mielenosoittajille. Lopulta lahjoituksia alkoi tulla niin paljon, ettei pitseria enaa pystynyt leipomaan tarpeeksi lattyjaan, joten se rajoitti paivittaisen lahjoitussummansa 20 000 dollariin. Pitsat olivat siis mielenosoittajille ilmaisia sen suuremmitta kyselyitta ja ennestaankin suosittu ravintola tuli tunnetuksi Walkeria vastustavien mielenosoittajien tukijana.

Ravintolan seinalla oli myos seuraava liitutaulu, jossa on lueteltu paikat, joista on lahjoitettu rahaa mielenosoittajien ruokkimiseen. Huomatkaa erityisesti ylimmainen, vaaleansininen luettelonpatka!

Kansainvalinen illallinen

Vuosittaisiin multikulturelleihin kemmakoihin kuuluu taalla ns. "International dinner", eraanlainen showillallinen jossa illallispoydat on koristeltu maakohtaisin teemoin, ruokalajit ovat hieman eksoottisempia ja ulkomaalaiset opiskelijat pistavat lavalla kansantanhuksi. Itse osallistuin tapahtumaan vaatimattomasti isannoimalla Suomi-poytaa. Valitettavasti kamera jai kotiin, joten kuvia tapahtumasta ei tassa blogissa nahda.

Lyhyesti kuvailtuna illan ohjelma oli viihdyttava, joskin yllatykseton. Afrikkalaiset opiskelijat esittivat muutamia varsin vauhdikkaita ja lannevetoisia tansseja, etela-amerikkalaiset tangosivat ja intialaiset soittivat sitraa ja muita perinteisia instrumentteja. Illan ruokalajit olivat suurimmaksi osaksi aasialaisia, ita-eurooppalaisia tai afrikkalaisia. Arpajaisissa jaettiin muutamia opiskelijoiden kotimaistaan tuomia pikkuesineita.

Suomi jai illan esityksissa kokonaan valista eika poytaakaan saatu tayteen - hieman eksoottisemmat maat tuntuivat vetavan illallisvieraita paremmin puoleensa. Kahdeksasta tuolista saatiin taytettya kuusi ja heistakin osa poistui salista jo kesken nelituntisen tapahtuman. Jutustelussakaan Suomi ei juuri noussut esille, vaikka kylla eras yliopiston opettaja muisteli Iittalan ja Marimekon olevan sielta pain kotoisin. Tahan toinen professori kuivasti: "Mita he ovat tehneet sitten kuusikymmentaluvun?"

Taking it to the streets

Kuten ehka Suomessa astikin on kuultu, Wisconsinissa vaannetaan ankarasti katta kuvernoori Scott Walkerin lakiesityksesta, joka kaytannossa kieltaisi osavaltion tyontekijoilta ammattiliitot. Hieman tarkentaen: tyontekijoilta kiellettaisiin oikeus neuvotella tyonantajaosapuolen kanssa kollektiivisesti. Republikaanipuolueen edustajana Walkerilla on takanaan osavaltion senaatin enemmisto, mutta demokraattien edustajat ovat taistelleet lakiesitysta vastaan verissa pain. He mm. pakenivat osavaltiosta estaakseen laista aanestamisen, silla yhdeksantoista republikaaniedustajan enemmisto ei viela riita lainvoimaisen aanestyksen jarjestamiseen.

Lakiesitysta vastustavat kansalaiset ovat piirittaneet osavaltion hallintorakennusta viikkoja - myos Juddit ovat osallistuneet mielenosoituksiin useana paivana. 18.2. myos mina paasin mukaan.

Aurinkoinen kevatpaiva oli houkuttanut paikalle sankat joukot lakiesityksen vastustajia. Myos kaikki merkittavimmat uutismediat tuntuivat olevan paikalla. Ohjelmaan kuului lahinna puheita ja hallintorakennusta kiertavia kulkueita. Tukensa mielenosoittajille antoivat myos monet yksityisen sektorin ammattijarjestot seka poliisit ja palomiehet, jotka kylla ovat osavaltion tyontekijoita, mutta silti lakiehdotuksen ulkopuolelle suljettuja. Myos kulkueellinen alueen lukiolaisia osallistui protestiin.

"Pitakaa huolta opettajista niin kuin he pitavat huolta lapsestasi", kehottaa Caseyn paita. Whitewaterin koululautakuntaan kuuluvalle Caseylle lakiehdotusta vastustaminen on erityisen lahella sydanta. Taustalla nakyy Wisconsinin osavaltion hallintorakennus, joka on tarkka kopio Washingtonin vastaavasta. Alunperin Madisonin rakennuksesta piti tulla liittovaltion kongressitaloa suurempi. Kunnianhimoisesta suunnitelmasta kuitenkin luovuttiin ja piirrustuksista pudotettiin pois yksi kerros, jotta hallintorakennuksen ikoninen esikuva jaisi suurimmaksi kaltaisekseen.

Suuret maarat mielenosoittajia miehitti vuorokauden ympari myos hallintorakennuksen sisatiloja. Suuri keskussali oli tapahtumien keskipisteessa, jossa eri liittojen ja tukijoukkojen edustajat kavivat ottamassa vastaan hurraahuutoja ja aplodeja mielenosoittajilta.

Mielen osoittamisen ohella ehdin piipahtaa myos muualla Madisonin keskustassa. Keskuskadun toisessa paassa haamottaa hallintorakennus, kuvaajan selan takana sijaitsee Wisconsinin yliopiston paakampuksen ydin.

Tama merkillinen linnake on itse asiassa Madisonissa sijaitsevan Wisconsinin yliopiston paakampuksen liikuntasali.

Amerikan ihmeita

Teknisen vian takia jarjestyneen bloggaustauon aikana olen pannut korvan taakse useammankin tarinoinninaiheen, joten tassa ennen uusien kertymista lyhyt selonteko muutamista suuren maailman kummallisuuksista.

Saatilan vaihtelu on taalla Yhdysvaltojen pohjoisosissakin yllattavan rajua. Vain pari viikkoa lumimyrskyn ja kahdenkymmenen asteen pakkasten jalkeen nousivat lampotilat plussalle ja nurmi paljastui hangen alta. Reilussa viikossa palattiin jalleen talven ihmemaahan kinoksineen ja pakkasineen (myonnettakoon kuitenkin, etteivat pakkaset nyt kovin kummoisiin lukemiin ole sittemmin kiristyneet).

Amerikkalaiset jos ketka pitavat huolen nuorisostaan! Yliopisto-opiskelijoidenkin liikenneturvallisuutta valvotaan kampuksella vallan ihmisvoimin. Vilkkaimpien jalankulkijaruuhkien aikana suojateita vahtivat huomiovareihin puetut CSO:t eli Campus Service Officerit. Kyseessa on kampuspoliisin opiskelijoista varvatty, mutta palkkaa nauttiva jatke. Kaikkiaan kampusta vartioi neljantoista varsinaisen poliisin ja neljantoista CSO:n osasto. Naiden lisaksi itse kaupungilla on oma, n. 30 poliisin laitoksensa.

Asuntolat ovat kurjia paikkoja, ellei ela myohastynytta murrosikaansa. Teoriassa hiljaisuus laskeutuu asuntoloihin viikolla klo 22, kaytannossa ilman korvatulppia paasee nukkumaan neljan-viiden valilla. Aaneneristyksellisilta ominaisuuksiltaan asuntoloiden rakenteet vastaavat tukevaa kartonkia. Onneksi paikalliset sekatavarakaupat ovat melko hyvin varustautuneet palvelemaan unta kaipaavia opiskelijarukkia.

Keltasiniset monikayttotulpat ovat tehokkaat mutta kovamuovisten varsiensa takia nukkumiseen soveltumattomat - opiskelutarkoituksia ne palvelevat kuitenkin mainiosti. Violetteja vaahtotulppia taas saa ostaa tukkupusseissa ja pehmoisuutensa ansiosta ne paassa pystyy myos nukkumaan. Valitettavasti tulppien ahkera kaytto kiihdyttaa korvakaytavan bakteeritoiminnan huippuunsa, mutta ei hataa! Tukkoiset korvat avaa luentoja varten Clinere-korvankaapimilla!

Meluisuutensa lisaksi takalaiset opiskelijat ottavat myos kaiken ilon irti siivoojista ja elavat yhteisissa tiloissa kuin siat pellossa. Hyvan maun rajoissa pysyakseni en esita valokuvamateriaalia kerroksessa ja etenkin sen pesutiloissa tapahtuvista hirveyksista. Sanallisesti kuvailtakoon, etta jos kaikki kolme WC-eriota ovat kayttokelpoisessa kunnossa, siivojan kaynnista ei ole vierahtanut kovinkaan montaa tuntia. Yleista tuntuu olevan mm. jattaa pytyt yksinkertaisesti vetamatta; luovemmat pahantekijat tukkivat ne tai hatapaisyyksissaan pudottavat lastinsa ohi maalista.

Lavuaarit ovat (nimenomaisista kieltotauluista huolimatta) usein valtavien ruoantahdekasojen tai purukumien tukkimia. WC-paperia, kaytettya tai ei, kylvetaan melko estottomasti pitkin pesutilojen lattioita. Kaytavien juomalahteita kaytetaan yleisesti sylkykuppeina (seurasin eraan erityisen sitkean klimpin kuivumista jopa usean paivan ajan). Hissien lattiat lainehtivat pulloja ja karkkipapereita, puoliksi syotyja jaateloita loytyy taman tasta lantattyna kopin kattoon ja/tai seinille. Parran- tai muun kehokarvoituksen ajelun lopputuote yleensa sirotellaan lattialle tai lavuaarien reunoille, siisteimmat tuntuvat potkivan tukkonsa yhteen kekoon pesuhuoneen nurkkaan. Torstai-sunnuntai -valilla (ajoittain muulloinkin) pesutilojen hallitseva yleistuoksu on oksennuksen ja ulosteen sekainen kalmankatku.

Kaiken negatiivisuuden ohella kehaistakoon kuitenkin amerikkalaista, maireaa kohteliaisuutta. Parikymppisenakin olen ilmeisesti 'sir' - en ole viela paattanyt ovatko puhuttelijat tosissaan vaiko vain pilkallisia. Kaiken muun ankean ohella olen kuitenkin pitanyt itseni tyytyvaisena ottamalla puhuttelumuodon kohteliaisuutena.

Tietoteknisia ongelmia

Reissussa voi sattua yllattavia asioita - tallaiseksi luen esimerkiksi tietokoneen rikkoutumisen. Yhdysvalloista tietenkin on turha odottaa loytavansa suomalaisella nappaimistolla varustettua laitetta. Lyhykaisyydessaan siis, muutamat ylapilkuilla varustetut kirjaimet jaanevat tulevaisuudessa merkinnoistani uupumaan. Lisahuomautuksena muille matkalaisille: pitakaa koneestanne huolta! Uuden koneen hankkiminen, tiedostojen kopioiminen vanhalta uudelle, uuteen koneeseen totutteleminen ja tarvittavien ohjelmien asentaminen seka asetusten mukauttaminen vievat aikaa ja ovat yhteisvaikutukseltaan melko stressaavia, varsinkin jos opiskelu on vahankaan riippuvainen tietotekniikasta.

Compaq Presario CQ56, 340 dollaria. Naytosta tipahti 1,6", prosessoreiden maara puolittui ja nappaimistosta tipahtivat skandit.

Lootat ja seinät

Jokavuotinen Boxes and Walls -tapahtuma kuului erään kurssin kautta pakollisena ohjelmaani. Kyseessä oli ja on siis eräänlainen suvaitsevaisuuskasvatuksellinen rastirata, jossa pääsee kokeilemaan millaista on olla erilainen ja kiusattu. Ohjelmanumeroihin kuului mm. pyörätuolilla sompailu pehmeässä sorassa ja erilaisten näppäryystehtävien suorittaminen sokkona. Toisessa huoneessa taas osallistujat pääsivät leikkimään afrikkalais-amerikkalaiseen vähemmistöön kuuluvaa luentotilanteessa.

Rehellisyyden nimissä suoritus oli kerrassaan absurdi ja ylilyövyydessään naurettava. Pyörätuoliseikkailun ajan rastihenkilöstö pilkkasi ja hoputti, luentosimulaatiossa taas näyttelijät esittivät kovaan ääneen rasistisia huomautuksia ja raahasivat jakkaransa kauemmaksi meistä "syrjityistä". Vaikka varmasti näinkin räikeää öykkäröintiä tapahtuu oikeassakin elämässä, oli minun vaikea ottaa tapahtumaa tosissani.

Ilmeisesti joillekin se oli helpompaa: tapahtuman alussa sovittiin "turvasana" jota huutamalla pääsi pakoon tilanteesta, jos se kävi liian ahdistavaksi. Ja toden totta, radan jälkeen käytävillä näkyi järkytyksestä (?) itkeviä ja toisiaan halailevia opiskelijoita. Omasta mielestäni kolme tuntia ahmaisseeksi leikkiradaksi tapahtuma oli soveliaampi lähinnä rippikouluikäisille.

Perjantai-illan kalapaahto

Wisconsinissa on olemassa perinne nimeltä "Friday night fish fry", kirjaimellisesti siis perjantai-illan kalapaisto, -paahto, tai muu vastaava toimitus. Alunperin kristillisestä perinteestä juontavan tavan mukaan lihan syöminen oli pannassa perjantaisin ja sen sijaan paikalliset pitkään pitäytyivätkin kalassa. Tapa kehittyi käytänteeksi, jossa alueen asukkaat käyvät perjantai-iltaisin suomalaisia keskikaljakapakoita vastaavissa putiikeissa syömässä uppopaistettua kalaa.

Pääsin kokemaan (valitettavasti hiipuvan) perinteen Juddien seurassa. Heidän mukaansa jäljellä olevat, perinteiset perjantain kalailtoja järjestävät ravintolat ovat yleensä keskellä ei-mitään, "More of a destination than just a restaurant" - pikemminkin matkailukohde kuin pelkkä ravintola. Myös tämä kapakka oli keskellä uneliasta maalaismaisemaa, mutta silti ääriään myöten täynnä asiakkaita.

Laitos oli jaettu kahtia ravintola- ja baariosiin. Väenpaljoudesta johtuen minä ja Juddit jouduimme odottelemaan lähes tunnin ahtaan kapakan puolella, ennen kuin edes pääsimme istahtamaan pöytään. Tänä aikana saimme kuitenkin napostella, jälleen uppopaistettuja, alkupaloja ja jutella tovin täkäläisestä mökkeily- ja metsästyskulttuurista, jotka molemmat tuntuvat muistuttavan jossain määrin suomalaisia vastakappaleitaan. Ravintolan omistajapariskunnan iäkäs rouva myös piipahteli tämän tästä huolehtimassa viihtyvyydestämme ja vaihtamassa muutaman sanasen.

Itse ruoka oli melko yllätyksetöntä, mutta maukasta ja täyttävää. Leivitetyt ja öljyssä kiehautetut turskapalat muistuttivat lähinnä suuria ja erityisen rasvaisia kalapuikkoja. Annokseen kuului myös ranskanperunat ja pieni annos kaalisalaattia, kaupantekijäisiksi pöytään oli katettu myös vadillinen valmiiksi voideltuja ranskanleivän viipaleita. Perinteisesti kalailloissa kuulemma syödään kuitenkin, jokseenkin yllättäen, ruisleipää!

We don't need no water

Ja kuinka ollakaan, Wells Westissä paloi jälleen noin puolenyön aikoihin. Kuten viimeksikin, summerit huusivat ja opiskelijat ryntäsivät päätä pahkaa ulkona riehuvaan lumimyräkkään. Vaikka tulipalo onkin vakava asia, katsoin voivani tuhlata muutaman sekunnin pukeutumalla ennen pihalle säntäämistä. Valinta oli hyvä ja vielä paremmalta se tuntui kun katseli puolisääriseen lumeen kaatuilevia, paljasjalkaisia ja alusasuissaan toikkaroivia amerikkalaisia. Varsinkin naisopiskelijat pitivät myös tilanteeseen sopivaa ääntä, joka teki tärykalvoista tehokkaammin selvää kuin varsinainen varoitussummeri.

Kaiken kukkuraksi asialla vaikuttaisi olleen sama kerros kuin edelliselläkin kerralla. Takaisin asuntolaan päästessämme oli alakerrassa vielä ryhmä palomiehiä. Ohikulkiessani kuulin heidän juttelevan silmiään pyöritellen, että jokohan huomenna joutuvat taas palaamaan paikalle. Toivon että arvaus meni pieleen, mutta pelkään pahoin joutuvani pettymään.

Lunta tupaan ja porstuaan

Yhdysvaltojen keskiosia riepottelee parhaillaan melkoisilla korostesanoilla paisuteltu lumimyräkkä. Seuraamuksena mm. oppilaitokset ovat sulkeneet ovensa muutamaksi päiväksi. Joutessani kävin hieman kapsahtelemassa pitkin kyliä ja kuvailemassa muutaman otoksen. Samalla otin kontaktia täkäläiseen a/v-laitteistoon ja editointivälineisiin, jotka tosin tuntuvat häviävän Jyväskylän vastaaville. Valokuvaus tapahtuu Kodak EasyShare C913 -pokkarilla, liikkuva kuva tallennetaan PureDigitalin Flip-minivideokameralla ja äänileikkeet purkitetaan ZOOM H2:lla. Editointiohjelmia yliopistolla ei ole edes tarjota, joten suurin osa luokasta joutuu tyytymään Windows Movie Makeriin.

Saanko esitellä, the Judd family

Pääsin lopulta tapaamaan isäntäperhettäni. En asu heidän luonaan, mutta he ovat tarjoutuneet vapaaehtoisiksi esittelemään vaihto-opiskelijoille amerikkalaista elämänmenoa. Eilen he kutsuivat minut luokseen illalliselle. Casey Judd, Bobbi Judd-Wedl ja lapset Caleigh sekä Aidan asuvat täkäläisittäin keskikokoisessa omakotitalossa hieman Whitewaterin ulkopuolella. Juddit ovat ystävällistä väkeä ja tuntuivat olevan vilpittömän kiinnostuneita kuulemaan Suomesta ja kertomaan Yhdysvalloista. He olivat aivan erityisesti pyytäneet saada tänä vuonna riesoikseen Skandinaviasta kotoisin olevan vaihdokin, mutta tuntui heille fennoskandinaavikin kelpaavan.

Tytär Caleigh, 12; Aidan, 6; nelivuotias Annie-koira; Bobbi-äiti ja taustalla perheen isä, Casey.

The roof, the roof, the roof is on fire

Amerikassa osataan tehdä monia asioita hyvin, etenkin kylmän sodan jäljiltä erilaiset hätäjärjestelmät tuntuvat olevan täkäläisillä hyvin hallinnassa. Siinä missä Suomessa versoo vähän joka nurkalla ilmatiiviitä, panssariovellisia ja painelukollisia väestönsuojia, on täällä tornadosuojia. Jälkimmäiset tosin ovat yleensä vain suurin kyltein osoitettuja alueita rakennusten sisäosissa tai kellareissa, jonne särkyvien ikkunoiden sirpaleet eivät yllä.

Suomessakin totuttuun tapaan yliopistojen käytävät ovat väärällään jauhesammuttimia, palohälyttimiä ja sprinklereitä. Kansallisena erikoisuutena kaikenlaiset EA-tarvikkeet loistavat poissaolollaan, sen sijaan hieman joka nurkassa nököttää automaattidefibrillaattoreita. Ilmeisesti sydänpysähdysten uskotaan olevan nirhamia todennäköisempi riski amerikkalaisopiskelijalle.

Myös asuntolat on varustettu samaan tyyliin, minkä takia olenkin tyytyväinen että toin oman EA-laukkuni Suomesta. Huoneista löytyy yleisen hälytinjärjestelmän kaiutin sekä erillinen palovaroitin (suomalaisillekin tuttua KIDDE-laatua). Katossa napottaa myös kaksi sprinkleriä.

Pääsin kokemaan järjestelmän toimivuuden viime yönä n. 00.30 kun hälytinjärjestelmä alkoi ujeltaa ja konemainen nauhoite kuulutti "Tämä on palohälytys, poistukaa rakennuksesta!". Kömmähtelin ylös, kiskoin hieman vaatetta päälleni, nappasin huoneeni avaimen sekä puhelimeni ja marssin käytävään. Muun ihmiskarjan kanssa lompostelimme alas paloportaita, ennen kuin jonon hänniltä levisi tieto, ettei kyseessä ollut harjoitus. Tämä sai amerikkalaisiinkin vauhtia ja romistelimme kiireen vilkkaa itsemme pohjakerrokseen ja ulos.

Alakerrassa ja ulkona odottivat RA:t eli Resident Assistantit, eräänlaiset luotto-opiskelijat, jotka paimensivat meidät kauemmas rakennuksesta. Aikansa pihalla paleltuaan suurin osa opiskelijoista, minä mukaanluettuna, pakkautui läheisen ruokalarakennuksen alakertaan, jossa eräänlainen yöruokala ja pikkukauppa olivat vielä auki. Huhumyllytyksestä sain selvää sen verran, että toinen ja kolmas kerros olivat olleet täynnä savua, mutta palohälytystä ei oltu annettu naapurirakennukseen, joka on pohjakerroksestaan yhteydessä palavaan asuntolaan. Kyse ei siis ollut erityisen vakavasta palosta.

Itse asiassa palo oli sen verran mitätön, ettei paikalle saatu edes palokuntaa; vain kampuspoliisi kävi tarkistamassa tilanteen. Kun lopulta pääsimme valumaan takaisin kohti asuntolaa, kuulin etteivät palohälytykset ole edes erityisen harvinaisia - tällaista kuulemma sattuu tämän tästä! Jos tulen ja sähkölaitteiden käsittely on näissä kantimissa, on hyvä että sentään amerikkalaiset hätäjärjestelmät pelaavat.

Kuuleeko Suomi, täällä Whitewater

Yhdysvallat on ihmeitä täynnä, eikä vähiten viestintäyhteyksien puolesta. Yliopiston asuntolahuoneissa on sentään ilmainen, kohtuullisen nopea netti. Rajoituksiakin sentään on - 500Mt:n liikennerajoitus vuorokautta kohti ja 1Gt:n katto kolmelle vuorokaudelle. Lisäksi rangaistus ylityksestä on jopa viikon nettisaarto! Vertailun vuoksi Jyväskylässä, Kortepohjan ylioppilaskylässä 24 tunnin liikennerajoitus on 3Gt. Ylityksestäkään ei seuraa sen kummempaa kuin yhteyden rajoittuminen muutamaan kilotavuun sekunnissa siksi aikaa, että vuorokausi taas vierähtää.

Eurooppalaisesta standardista poiketen asuntoloiden internet-yhteyspistokkeet on sijoitettu jokseenkin mielettömään paikkaan - katonrajaan lähelle ovea, saranapuolelle.

Toinen omituinen piirre yhdysvaltalaisessa yhteydenpidossa liittyy matkapuhelimiin. Täällä ei nimittäin juurikaan tunneta puhelimista erillisiä liittymiä, mikä taas Suomessa on nykyäänkin vallitseva trendi. Jonkinlaisena hassuna peilikuvana käytännössä kaikki puhelimet (ja liittymät) ovat ns. "kytkypuhelimia". Ostat puhelimen, saat liittymän. Tämä pitää kaiken lisäksi paikkansa myös prepaid-liittymiin!

Jos siis tahtoo soitella Yhdysvalloissa, saa varautua myös vaihtamaan puhelintaan. Onneksi halvimmat prepaid-puhelimet maksavat täällä vain viitisentoista dollaria. Laitteen hinnan jälkeen kassalla voi myös maksaa haluamansa dollarisumman puheajasta. 65 dollarilla saa siis ikioman puhelimenrähjän ja 50 dollarilla puheaikaa.

Kuvan viidentoista dollarin hintainen Samsung on toden totta hintansa väärti, eikä penninkään enempää. Laite on kevyt, vetkuva ja muovisen lelumainen. Näyttö on pieni ja tuhruinen sekä äänenlaatu usein käsittämättömän suttuinen.

Joitain harvinaisia, pelkkiä liittymiäkin myyviä putiikkeja on, mutta kyseessä ovat silloin lähinnä kuriositeetinomaiset harvinaisuudet. Lisäksi valtaosa näistäkin "irtoliittymistä" vaatii laskutussopimuksen, jonka taas pystyy saamaan vain kahdella tapaa: hankkimalla amerikkalaisen sosiaaliturvatunnuksen tai maksamalla puhelinyhtiölle parinsadan dollarin vakausmaksun.

Amerikkalainen talvi

Whitewater, siinä missä Wisconsin ylipäätäänkin, sijaitsee Yhdysvaltojen pohjoisosassa. Vaikka karkeasti leveyspiirejä seuraten alue sijoittuukin yhtä etelään kuin vaikkapa Ranska, on muista ilmastoon vaikuttavista seikoista johtuen täälläkin selvästi neljä erillistä vuodenaikaa. Niistä tällä hetkelle vallitseva on tietenkin talvi.

Talvi tulee kuulemani mukaan Whitewateriin siinä missä Suomeenkin. On lunta ja pakkasia, ei ehkä siinä määrin missä Suomessa pahimmillaan (tai parhaimmillaan), mutta kuitenkin. Vaikka paikalliset ovatkin saaneet totutella ilmastoon jo 1800-luvun lopulta alkaen, eivät he kuitenkaan tunnu täysin hyväksyvän talvea. "Antaa tulla vaan, kyllä me kestetään!"

Aloitetaan vaatetuksesta. Pukukoodi niin kaupungilla kuin kampuksellakin tuntuu olevan vielä "rentoa" (casual) rennompi. Suomessa puhuttaisiin varmaan kotivaatteista, tai jopa "mökkivaatteista". Tuulesta ja tuiskusta huolimatta paikalliset hiihtelevät ostoksille ja luennoille rennosti verryttelyhousuissa ja t-paidoissa, joskus myös shortseissa tai jopa pyjamissaan! Ja toden totta: matkat kampusalueen sisällä ovat lyhyitä, mutta ulkomaan elävää moinen kylmäpäisyys kyllä hirvittää.

Lumentuloa paikalliset eivät väliinpitämättömällä pukeutumisellaankaan voi estää. Kaduilta se kuitenkin pyritään pitämään poissa kiilusilmäisellä hartaudella. Tiet aurataan ja jalkakäytävät lakaistaan. Kevyen lumisateen päivinä golfkärryn kokoiset harja-autot putsaavat jalkakäytävänpätkiä parinkymmenen minuutin välein. Vain rankimpien lumimyräköiden aikaan aura-autoarmadat odottavat pahimman lumentulon laantumista, ennen kuin jatkavat loputonta puurtamistaan.

Mekaanisen lumenpoiston lisäksi kaduille hölvätään mittaamattomat määrät suolaa. Suolaa, suolaa, enemmän suolaa! Suolaa on kaikkialla siinä missä Suomessa hiekoitushiekkaa. Ja kas vain, kyllä jalkakäytävillä nyt kelpaa kuin kelpaakin kekkuloida lenkkitossuissa ja muissa muotipukineissa. Suolaa tai vastaavaa lumenpoistoraetta myös myydään säkkitolkuilla jokaisessa vähänkään suuremmassa päivittäistavarakaupassa.

Kenties tästä uppiniskaisesta talviasenteesta johtuen paikalliset eivät tunnu hyväksyneen ajatusta erillisistä talvirenkaista. Hyvällä kelillä autoilu toki onnistuukin, mutta kun myräkkä yltyy, muuttuu jo pihasta tielle kampeutuminen melkeinpä mahdottomaksi. Jostain kumman syystä autoilijat silti yrittävät saada rakkineensa tien päälle, vaikka ajoneuvon hallittavuus olisikin ilmiselvän maantiekelvoton.

Lopuksi vielä käännetty ote vaihto-opiskelijoille jaetusta, paikallisen Punaisen Ristin julkaisemasta talvi-infopamfletista:

"Lapioiminen vaatii raskasta fyysistä rasitusta. Kylmän ja raskaan työn aiheuttama rasitus voi aiheuttaa sydänkohtauksen. Ylirasituksen aiheuttama hikoilu voi johtaa paleltumiseen ja hypotermiaan. Etsi vaihtoehtoja lapioimiselle. Käytä lumipuhallinta ja lumenpoistotuotteita tehdäksesi lumenpoistosta helpompaa. Pyydä apua muilta.

Jos kuitenkin joudut lapioimaan, muista:
-ottaa rauhallisesti, työskennellä varovaisesti
-nostaa pieniä määriä, varsinkin märkää lunta
-käytä oikeaa asentoa [...] ja lopeta jos tunnet kipua tai hengästyt."

Kyllä, luimme kaikki aivan oikein. Lopeta työskentely, jos hengästyt. Tervetuloa amerikkalaiseen talveen!

Suuri valokuvaliite

Kun joskus iltaseitsemän aikaan jäimme linja-autosta Janesvillessä, oli meitä vastassa vaihtotoimiston juoksytyttö katumaasturin kanssa. Häneltä saimme paitsi kyydin asuntoloillemme ja avaimet oviin, myös kuvan tervetuliaispussukan. Paperipussin kyljessä lukee: "The Center for Global Education welcomes YOU to our campus!". Sisällään se piti vesipullon, pikanuudelipurnukan, suolakeksejä ja kourallisen suklaanappeja.

Ahtaahko, mutta yksityinen koppini huoneen ovelta kuvattuna. Äänieristys on olematon ja patteri elää vallan omaa elämäänsä eikä juurikaan reagoi säätöyrityksiini. Kammiosta saa myös pulittaa enemmän kuin suomalaisittain edes uskoisi: tammikuun 10. päivä alkaneen ja toukokuun 14. päivänä loppuvan lukukauden vuokra on vaatimattomasti n. 2 000 dollaria!

Tällaiselta puolestaan näyttää oveni ulkopuolella. Vaikka lattiat ovatkin käytäviä myöten peitetty kokolattiamatolla, vaimentavat ne vain vähän opiskelijoiden elämöintiä. Teoreettisesta hiljaisuudesta huolimatta asukkaat meluavat melko estottomasti.

Wells West -asuntola, jonka seitsemänteen kerrokseen minut on majoitettu. Kampusalue on melko kookas ja asuntolarakennuksiakin vaikuttaisi olevan siroteltu sinne ja tänne ilman sen suurempaa logiikkaa.

Whitewaterin ominaispiirteisiin kuuluvat laajat mutta viihtyisät omakotitaloalueet. Nämä talot ovat Starin Parkin historialliseksi mainostetulta alueelta.

Tältä puolestaan näyttää Whitewaterin ydinkeskusta, matalalta ja harmittomalta.

Näkymä Church Streetiltä (suom. Kirkkokatu). Tarkkasilmäinen löytää kuvasta kolme kirkkoa ja seurakuntatalon.

Myös veljes- ja sisaruskuntatalot ovat yleinen näky Whitewaterin keskustassa. Yliopistoväen mukaan erilaisia opiskelijakerhoja löytyy yli 170, niistä erilaisia "kreikkalaisia taloja" on parisenkymmentä.

Whitewater, WI

Whitewaterin taajama on yliopistopaikkakunnaksi melko vaatimaton tekele. Asukasluvusta esitettyjen arvioiden mukaan kylällä majailisi n. 11 000 - 14 000 ihmistä. Yliopistoväen mukaan opiskelijoita heistä on yhdeksisen tuhatta, kovin vilkkaasta metropolista ei siis ole kyse, vaikka opiskelijaväestö varmasti aluetta elävöittääkin.

Suurin osa Whitewaterin elämästä on keskittynyt osuvasti nimetyn Main Streetin varrelle. Tien toisesta päästä löytyy "vanha" liikekeskusta pubeineen, ravintoloineen, baareineen, antiikkiliikkeineen, yökerhoineen, pankkeineen, kapakoineen, pesuloineen, juottoloineen sekä postitoimistoineen. Keskusta kasvaa pääkadun toisesta päästä Wal-Marteilla, MacDonaldseilla, Pizza Huteilla, huoltoasemilla ja muilla isompien liikeketjujen rönsyillä. Matkaa keskustojen välillä on parisen kilometriä ja niiden välillä tursottaa amerikkalaisittain historiallinen omakotitaloalue. Suuri osa pääkadun varren vanhoista taloista on otettu uusiokäyttöön bed & breakfast -hotelleiksi, hautausliikkeiden toimitiloiksi ja etenkin erilaisiksi veljes- ja sisarkuntataloiksi.

Vanhat omakotitalot kuuluvatkin kaupungin silmiinpistävämpiin ominaispiirteisiin. Kaksi ja puolikerroksisten puutalojen alueet ovat viihtyisiä ja muistuttavat suuresti suomalaisia vastaavia - rakennusten iässä ja tyylien kirjossa on toki rintamamiestaloalueita suurempaa vaihtelua. Samaa, lyhyenläntää ja hieman vanhahtavaa tyyliä edustaa myös liikekeskusta; ainoat yli kolmikerroksiset rakennukset näyttäisivät kuuluvan yliopistolle.

Wisconsinin yliopiston laaja kampus sijoittuu kätevästi Main Streetin pohjoispuolelle, karkeasti ottaen uuden ja vanhan keskustan väliin. Suomalaisesta tavasta poiketen myös opiskelija-asuntolat on sijoitettu varsinaisen kampuksen yhteyteen, joten koulumatka jää jalkaisinkin viiden ja kymmenen minuutin välille. Kumpaan tahansa keskustoista matkaa kertyy perimmäisiltä asuntoloilta puolisentoista kilometriä.

Whitewater on lyhyistä etäisyyksistään huolimatta kuitenkin autokaupunki. Pääkatu on leveä ja suora. Aivan keskustassakin liikkeet ovat varanneet asiakkailleen laveasti parkkitilaa. Kaikkialle pääsee autolla, julkista liikennettä ei ole. Paikalliset myös tuntuvat hyödyntävän autoilumahdollisuuksiaan juuri niin paljon kuin vain inhimillisesti mahdollista. Kolmen päivän aikana kaduilla on näkynyt vain muutama paikallinen patikoija. Pakkasesta ja lumesta huolimatta paikallisissa halpahalleissa ja huoltoasemilla näkee t-paidoissa ja shortseissa, jopa pyjamissa, liikkuvia ihmisiä. Kun auton saa sisätallista suoraan kaupan ovelle ja taas takaisin, ei vaatetustakaan tarvitse suhteuttaa säähän.

Autoilun ja historiallisten puutalojen lisäksi kylästä paistaa vielä eräs piirre: kirkkojen määrä. Esimerkiksi mielikuvituksettomasti nimetyn Church Streetin varrelta löytyy vierekkäin kolme eri kirkkoa, toinen toistaan komeampia ja korkeampia. Whitewaterista löytyy ainakin katolinen, kaksi luterilaista, evankelis-luterilainen, kaksi metodistista, presbyteerinen, baptistinen ja episkopaalinen kirkko, sekä lisäksi pari muuta, joille en ainakaan toistaiseksi ole löytänyt suomalaista nimeä. Kirkoissa myös vaikuttaisi olevan toimintaakin, sillä harvasa ilta kampusalueelle asti kantautuu kellojen ja urkujen moikaaminen.

Kotouttamisohjelma, osa 1

Eläimillä on reviirejä, joillain myös pesiä, mutta ihmisellä koteja. Kun ihminen vaihtaa maisemaa, pitää hänen kotiutua. Kun ihmiseläin tarpeeksi kauan kotiutuu, alkaa kyseinen maailmankolkka tuntua ja näyttää kodilta. On omia tavaroita ja jos nyt ei mieluinen, niin ainakin totuttu ympäristö. Tuntuu vaikealta edes ajatella asuvansa jossain muualla ja muualla ollessa iskee koti-ikävä.

Vaihto-opiskeluaika on kinkkinen tapaus. Aika on yleensä sen verran pitkä, että kotiutua pitää, mutta ei liiaksi - muuten ei viitsi enää palata. Jonkinlainen tilapäinen kotiutuminen on kuitenkin välttämätöntä, ettei elo ja olo vallan sietämättömäksi kävisi.

Kotiutuminen alkaa onneksi melko vaivattomasti ja lähes huomaamatta. Tyhjä, vankisellimäinen huonekin alkaa tuntua kotoisammalta, kun saa vähän omaisuutensa purettua matkalaukuista ja muista pussukoista. Myös naapurustossa liikuskeleminen rauhoittaa kovasti mieltä - ulkona ei olekaan enää koko suuri maailma, vaan kortteleita, katuja, taloja ja ihmisiä. Ajatuksin hallittavissa olevia yksiköitä.

Wisconsinin yliopiston asuntolaan kotiutuminen vaatii matkalaiselta myös muutamia hankintoja, sillä asunnot ovat jokseenkin askeettisia tekeleitä. Majapaikakseni saamastani (ylellisen huonetoverittomasta) kopista löytyi patjallinen sänky, sekä kolhuiset pöytä ja lipasto. Ikkunoissa sentään oli pimennysverhot putiikin puolesta, mutta lakanat, tyynyt sekä peitot tuli jokaisen hankkia itse paikan päältä, ellei petivaatteita ollut raahannut kotimaastaan saakka.

Paikallisessa halpahallissa, Wal-Martissa tyynyt kustansivat kuutisen dollaria kappale, peiton ja tyynyliinan yhdistelmä köyhdytti asiakasta nelisenkymmentä dollaria ja aluslakanan sai omakseen reilulla kympillä. Varoituksen sananen kuitenkin: halvimmat lakanat, kuten ostamani, ovat 40% polyesteriä. Tekele vaikuttaa siltä, että se hyvinkin saattaisi pitää vettä. Rätti myös tuntuu inhottavalta ja kehittää muoviin suojatun patjan kanssa melkoisen määrän staattista sähköä. Joten hyvät ihmiset! Panostakaa lakanoihinne, ne pelastavat unenne.

Mitä itse Whitewaterin taajamaan sekä kampusalueeseen tutustumiseen tulee, on kartta välttämättömyys. Näitä harvinaisia otuksia kasvaa lähinnä paikallisen vaihtokoordinaattorin toimistossa - muualta niitä vaikuttaisi olevan turha kalastella. Itse taajama on sentään kohtalaisen selkeä ja pienipiirteinen, mutta kampuksen elementtitehtaalta revityt, keskitysleirinharmaat kolossit ovat melko vaikeita erottaa toisistaan. Myös selvän peruskaavan puuttuminen vaikeuttaa alueella suunnistamista.

Matkapäiväblues

Matkustaminen on rankkaa touhua. Voisi helposti ajatella, että matkustaminen on tätä nykyä melkoisen leppoista puuhaa, jopa nautinnollista verrattuna entisaikaan. Sata vuotta sitten Ameriikkaan lähdettiin ahtaasti laivalla, muutama vuosisata taaksepäin ja lähtösatamaankin olisi pitänyt kävellä tai ajaa härkävankkureilla. Perillepääsykin oli melkoinen kysymysmerkki, vaikkei olisi edes Vanhalta mantereelta poistunut.

Toisaalta myös eläminen oli tuolloin nykyistä rankempaa. Viisikymmenvuotispäivänsä saattoi nähdä yhtä todennäköisesti kuin Rooman. Suhteessa nykyaikaisen elämänmenon rasittavuuteen matkustaminen ei ole juurikaan helpottunut sitten kenkien keksimisen. Ihmiselle, jonka rankin arkipäivän koettelemus on parin ylityötunnin selvittäminen normaalin työpäivän päätteeksi, on myös Atlantin ylittäminen melkoinen rupeama.

Ja tuleehan matkoihin mutkia nykyäänkin. Ei ehkä maantierosvoja tai villipetoja, mutta vaikkapa alta hajonneita linja-autoja. Onneksi tällä kertaa aikatauluissa oli niin paljon ilmaa, ettei tienpientareella kökötteleminen juurikaan vaikuttanut loppumatkan suunnitelmiin. Myös epämääräisiin matkaohjeisiin saattaa joutua kysymään useitakin tarkennuksia, samoin vaikeuksia voi odottaa esimerkiksi matkapuhelinliittymien toiminnassa paikallisten operaattoreiden verkoissa.

Pienistä kommelluksista huolimatta Suomi-Yhdysvallat matkan suurin vaiva ja rasite on kuitenkin matkalaisen takamus. Toista vuorokautta kestänyt istumismaraton helposti ruhjoo tottumattoman matkalaisen häntäluun jokseenkin vaivaiseen kuntoon. Peppukipeydestä ja yleisestä matkarasituksesta toipumiseen saa hyvinkin varata aikaa toisenkin päivän, varsinkin jos ei parhaista yrityksistään huolimatta saa lentokoneessa unen päästä kiinni.

Summa summarum: kun joskus puoli yhdeksän jälkeen illalla nousin autoon kotipihassani, pääsin kellahtamaan Wisconsinin yliopistolan asuntolan punkkaan noin seitsemältä seuraavana iltana, paikallista aikaa. Nälkäisenä, janoisena, rättiväsyneenä, puoliunessa sekä takamus hellänä.

Mutta perillä.

Opiskelijavaihto - käyttäjän opas

Kuluneena vuotena olen joutunut vastaamaan tuskastuttavan usein muutamiin vaihtoani koskeviin kysymyksiin, kuten "Minnekäs sinä taas lähditkään?" ja "Kauankos sinä siellä taas olitkaan?". Viitseliäämmät ystävät ja kylänmiehet ovat sentään vaivautuneet porautumaan hieman syvemmälle: "Mistä keksit juuri sinne lähteä?". Yhdysvaltojen pahamaineisen turvallisuuspoliittisen vainoharhan tuntien moni on myös udellut erilaisten hakuprosessien käytänteitä, prosesseja sekä muita muodikkaita kiusanteon muotoja. Teen nyt lyhyesti selkoa kuluneen (reilun) vuoden aikaisesta, jokseenkin voittoisasti päättyneestä paperisodasta.

Loppukesästä 2009 aloin jälleen herätellä mielessäni ajatusta opiskelijavaihtoon hankkiutumisesta. Ilman suurempia intohimoja maan tai toisen suhteen, päätin viileästi matkustaa niin pitkälle kuin pääsisin. Aasiaan tai Yhdysvaltoihin, siis. Lyhyt nettipohjainen tiedusteluretkeni paljasti nopeasti idänretkeni pysähtyvän suureen kiinankielimuuriin, joten päädyin selaamaan Yhdysvalloissa sijaitsevien yhteistyöyliopistojen listaa. Valitsin mieluisan putiikin puhtaasti järkisyistä: Wisconsinin yliopiston neljästä vaihtopaikasta kaksi oli etuoikeutetusti varattu meille Viestintätieteiden laitoksen opiskelijoille.

Syksyn myötä naputtelin kohtalaisen vapaamuotoisen vaihtohakemuksen kotiyliopistoni viskaaleille. Hauduttelin hakemusta vielä muutaman päivän, mutta en useammankaan oikolukukerran jälkeen saanut aikaiseksi muuta kuin muutamia edestakaisin vellovia muutoksia lauseiden pilkutuksessa. Lähetin lomakkeen maailmalle ja vuoden lopulla sainkin myöntävän päätöksen: ainakin Jyväskylän yliopisto oli vakuuttunut, että minua kehtaa esitellä maailmalle opiskelijanaan.

Livakasti sujuneen alun jälkeen puuroutui vaihtoprosessin alkupää melkoiseksi kopiopaperisekamelskaksi. Suullinen kielitesti todistuksineen oli vielä melko kivuton ja selvärajainen toimitus. Hieman vähemmän järkeä tuntui olevan kuvitteellisen opintosuunnitelman toimittamisessa kohdeyliopistoon; vaihtoaikani kurssivalikoimaa ei tuolloin vielä ollut julkaistu, mutta suunnitelmia piti silti toimittaa nähtäväksi. Suoranaiselta yksityisyydensuojan loukkaukselta taas tuntui vaatimus taloudellisen tilanteen selvittämisestä. Lisää brasilialaista sellua paahtui tulostimissa hankkiessani englanninkielisiä opintosuoritusotteita ja KELAn tukipäätöksiä. Lopulta UWW vakuuttui kelpoisuudestani ja kuriiripostitti hyväksymiskirjeeni. Sodan seuraavan taistelun kävinkin jo Yhdysvaltojen kotimaan turvallisuuspalvelun ja Helsingin konsulaatin kanssa.

Syksyllä 2010 täytin internetitse lomakkeen jos toisenkin. Maahanmuuttoviranomaisia kiinnosti paitsi syntyperäni ja matkani tarkoitus, myös mahdollinen osallisuuteni sisällissotiin, kansanmurhiin, salakuljetukseen, ihmiskauppaan, huumekauppaan, asekauppaan, terrorismiin ja/tai prostituutioon, sekä nivaskaan muita rötöksiä. Ajan ja vaivan lisäksi viisumin hakeminen maksoi minulle myös kovaa rahaa: pelkkä kertaluontoinen viisumihakemusmaksu kevensi kukkaroani satakunta euroa ja vielä enemmän sain pulittaa jonkinlaisesta tietokantamaksusta. Oma aikansa ja kulunkinsa upposi myös konsulaatissa vierailemiseen.

Niinpä vielä joulukuun alussa puuskutin pitkin Helsingin katuja, yrittäen löytää lumikaaoksen keskeltä vapaata taksia kuskaamaan minut konsulaatin portille. Ohjeet olivat selkeät: kymmenen minuutin myöhästyminen tietää viisumihaastattelun peruuntumista. Saavuin kello kymmeneksi varattuun tapaamiseen täpärästi 10.08, vain päätyäkseni parikymmenpäisen jonon hännille. Jonotin ensin konsulaatin porteilla tunnin verran ja vielä toisen tunnin sain sulatella kankeaa ruotoani remontin alla olevan konttorin odotushuoneessa. Lopulta sain antaa kyllääntyneen oloiselle virkailijalle lomakkeeni ja toiselle sormenjälkeni. Kolmannelle pääsin kertomaan minne olen menossa, kuka matkastani maksaa ja kuinka kauan aion maassa viipyä. Varsinaiseen toimitukseen aikaa upposi ehkä hieman viidettä minuuttia, mutta koko Helsingin-retkeen kuitenkin kokonainen päivä. Voin vain toivoa, että hyppyyttämisen seurauksena maahan jäi pääsemmättä nyt edes muutama terroristi ja huumekauppias.

Moninaisista ohjeista sekaantuneena rahtasin mukanani konsulaattiin aivan kaikki käsiini saamat lomakkeet ja paperit, mutta todellisuudessa tarvitsin vain passini, virallisen viisumihakemuslomakkeeni, hakemusmaksujeni kuitit, sähköisen viisumihakemuslomakkeen tulostetun varmistussivun sekä kirjatun palautuskuoren.

Viisumisivulla tukevoitunut passini saapui luvatusti noin viikon kuluttua haastattelusta - tässä vaiheessa vaihtoni toteutumisen välissä oli enää muutama kotisuomalainen linja-autovuoro sekä pari lentoa.

Opiskelijavaihtoon hankkiutuminen vastasi työsuorituksena kutakuinkin vanhanmallisen veroilmoituksen täyttöä, tai ainakin sitä mielikuvaa jonka olen nykyelämän helppouteen yrmiintyneiltä veronmaksajaveteraaneilta saanut. Epäilemättä en olisi päässyt lahoine päineni puusta pitkälle ilman asiantuntevaa ja pohjattoman kärsivällistä auttajaa. Kuormitinkin kotiyliopistoni vaihtokoordinaattoria täysin kohtuuttomasti erilaisilla tiedusteluillani ja vierailuaikojen ulkopuolella tehdyillä vierailuillani. Kaikesta haparoivasta törmäilystäni huolimatta sain kuitenkin vastaani aina ystävällisen hymyn ja (onnekseni) idioottivarmat ohjeet siitä, mitä lappusia minun seuraavaksi tuli pyöritellä. Kiitos siis, neiti Savela! Ilman apua istuisin yhä Kortepohjassa yrittämässä murtaa angloamerikkalaisen virkakielen kryptausta.

Rapakon taa

Internet on blogeja väärällään. Jopa siinä määrin, että blogien katsotaan muodostavan oman yleisnimensä ansaitsevan kokonaisuuden, eli blogosfäärin. Suurin osa blogosfäärin blogeista on henkilökohtaisia, vapaamuotoisia ja sanalla sanoen tympeitä tekeleitä, ainakin niille, jotka lukijaa eivät henkilökohtaisesti tunne. On toki olemassa aimo nivaska muunkinlaisia blogeja aina askarteluaiheisista poliittisiin kommenttiautomaatteihin. Oman segmenttinsä muodostavat myös erilaiset matkablogit, joihin kuuluvaksi alalajikseen myös nk. "vaihtoblogit" voidaan lukea.

Vaihtoblogi on enemmän tai vähemmän vapaamuotoinen, puolisäännöllinen selonteko kirjoittajan opiskelijavaihtoajasta. Näiden blogien ominaispiirteisiin kuuluu vieraiden kulttuurien hämmästely ja kotimaassa hätäilevien ystävien ja sukulaisten rauhoittelu. Samalla näppärä bloggaaja myös välttää samojen tilannepäivitysten turruttavan jankkaamisen erikseen jokaiselle hyvää tarkoittavalle kyselijälle. Osa oppilaitoksista myös hyväksyy blogin opiskeluraportoinnin muotona. Ratkaisu on melko arveluttava, mutta jos ei muuta niin kertoohan ahkera bloggaus edes jonkinlaisesta sitoutumisesta ja paljastaa ainakin räikeimmät opintotuen sekä matka-apurahojen väärinkäytökset.

Kaikesta tästä on myös tässä nimenomaisessa blogissa kyse. Reilun kolmenkymmenen tunnin kuluttua lennän Helsinki-Vantaalta Amsterdamin kautta Chicagon O'Hare -lentokentälle, josta linja-autoilen Whitewater -nimiselle paikkakunnalle. Siellä sijaitsee asemapaikkani seuraavan viiden kuukauden ajan, University of Wisconsin-Whitewater. Vaihtoni ajan annan kuulua itsestäni tämän blogin kautta ja toivon tällä paitsi täyttäväni kotiyliopistoni minulle asettamat velvoitteet, myös vakuuttavani maailman toiselle laidalle (tai laidoille) jääville sukulaisilleni ja muille huolestuneille täti-ihmisille, että todellakin olen hengissä ja voin hyvin.