tiistai 11. tammikuuta 2011

Matkapäiväblues

Matkustaminen on rankkaa touhua. Voisi helposti ajatella, että matkustaminen on tätä nykyä melkoisen leppoista puuhaa, jopa nautinnollista verrattuna entisaikaan. Sata vuotta sitten Ameriikkaan lähdettiin ahtaasti laivalla, muutama vuosisata taaksepäin ja lähtösatamaankin olisi pitänyt kävellä tai ajaa härkävankkureilla. Perillepääsykin oli melkoinen kysymysmerkki, vaikkei olisi edes Vanhalta mantereelta poistunut.

Toisaalta myös eläminen oli tuolloin nykyistä rankempaa. Viisikymmenvuotispäivänsä saattoi nähdä yhtä todennäköisesti kuin Rooman. Suhteessa nykyaikaisen elämänmenon rasittavuuteen matkustaminen ei ole juurikaan helpottunut sitten kenkien keksimisen. Ihmiselle, jonka rankin arkipäivän koettelemus on parin ylityötunnin selvittäminen normaalin työpäivän päätteeksi, on myös Atlantin ylittäminen melkoinen rupeama.

Ja tuleehan matkoihin mutkia nykyäänkin. Ei ehkä maantierosvoja tai villipetoja, mutta vaikkapa alta hajonneita linja-autoja. Onneksi tällä kertaa aikatauluissa oli niin paljon ilmaa, ettei tienpientareella kökötteleminen juurikaan vaikuttanut loppumatkan suunnitelmiin. Myös epämääräisiin matkaohjeisiin saattaa joutua kysymään useitakin tarkennuksia, samoin vaikeuksia voi odottaa esimerkiksi matkapuhelinliittymien toiminnassa paikallisten operaattoreiden verkoissa.

Pienistä kommelluksista huolimatta Suomi-Yhdysvallat matkan suurin vaiva ja rasite on kuitenkin matkalaisen takamus. Toista vuorokautta kestänyt istumismaraton helposti ruhjoo tottumattoman matkalaisen häntäluun jokseenkin vaivaiseen kuntoon. Peppukipeydestä ja yleisestä matkarasituksesta toipumiseen saa hyvinkin varata aikaa toisenkin päivän, varsinkin jos ei parhaista yrityksistään huolimatta saa lentokoneessa unen päästä kiinni.

Summa summarum: kun joskus puoli yhdeksän jälkeen illalla nousin autoon kotipihassani, pääsin kellahtamaan Wisconsinin yliopistolan asuntolan punkkaan noin seitsemältä seuraavana iltana, paikallista aikaa. Nälkäisenä, janoisena, rättiväsyneenä, puoliunessa sekä takamus hellänä.

Mutta perillä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti